Sanon sinulle, Alois — virkkoi hänen toverinsa — sinun on sittenkin meistä kaikista käynyt parhaiten; sillä eihän sinulla ole eukkoa eikä palleroisia, ei edes henttua, jolle nyt tarvitsisi näyttää rääsyjäsi ja kipeitä raajojasi!
Mitä Josef haastelee! huusi muuan; ja hän seisahti toiselle terveelle jalalleen, heilutti rei'ikästä huopalakkiaan kirkkaassa pakkasilmassa ja hoilasi: Hihhei! eläköön Tarvis! eläköön Kärnti! Eläköön vanha Itävalta ja hyvä Franz keisari! Jos hän meitä tarvitsisi neljännen kerran, niin kaikki iloiset kärntiläiset saapuisivat paikalle pyssyt mukana — ranskalaisten ja turkkilaisten ja vaikka valkoratsuisen Napoleoninkin kiusalla! —
Eläköön isänmaa! huudahti pari miestä.
Lorua koko isänmaa! murisi Alois. Semmoista opitaan hoilaamaan kasarmin pihalla. Mutta ei sitä voida haistaa eikä maistaa eikä syödä eikä juoda. Mitä minä tiedän isänmaasta? Kasarmissa olen ollut — ja marssimassa — ja sodassa ampumalinjassa; enkä ole mitään nähnyt pelkältä ruudinsavulta — en ainoatakaan ranskalaista — sain vaan käsivarteeni luodin; ja sitten minut viskattiin vaunuihin — ja nyt olen täällä! Ei kukaan ole minua kiittänyt, kun sinne saavuin; eikä kukaan puristanut kouraani, kun sieltä läksin. Jos tämä on isänmaan puolesta tappelemista, niin olisi linnunpelätin keppi kädessä voinut suorittaa saman kuin minä. Piru vieköön sotilaslaitoksen! Nuo vuoret tuolla — ne ovat minun isänmaani. Minä tahdon olla vapaa metsämies; jos minun pitää vasta joutua ammuttavaksi, niin ampukoon herrain pyssymies… häneltä se käy nasevasti ja täydesti! Hihhei! —
Remahtaen nauruun — kovaan kovassa pakkasessa — hän heitti lakkinsa tieltä alas Schlitza-jokeen, samalle kohtaa, jonne värvääjäkersantti oli pullonsa lennättänyt. Missähän kersantti oli? Niin, missähän olivat kaikki kesäiset miehet? Alois ei sitä kysynyt eikä ajatellut. Mitä hän huoli koko maailmasta?
Ja nyt oltiin kotona.
Kotiin? — kotona? Ihanin sana sen korvissa, joka ikävöi ja jota joku ikävöi. Alois tuli takaisin vanhaan mökkiinsä. Se oli ennallaan; kukaan ei näyttänyt sitä haluavan, ja niin hän otti sen taas haltuunsa.
Koko talven hän hoiteli kipeätä kättänsä — ja meni toisinaan vammastaan välittämättä vuoristoon ja otti jonkin otuksen. Kukaan ei ruvennut häntä estelemään; häntä hieman pelättiin, kavahdettiin — vaikkei hän ollut kellekään mitään tehnyt. Lopulta hän oli mielissään siitä, että häntä niin näyttiin pelättävän; sitä suuremmaksi kävi yksinäisyys hänen ympärillään — ja hän rakasti yksinäisyyttä jylhillä vuorilla yhtä paljon kuin alhaalla laaksossa.
Hän oli lyhyesti kysynyt, ja lyhyesti oli hänelle vastattu, että Filafer pappa oli kuollut halvaukseen, eikä Miziä enää ollut näillä tienoin. Mizi oli — sairasta tätiä hoitaakseen — muuttanut naapurilaaksoon, Feistritziin. Siellä on niin monta koreata tyttöä, joilla on lyhyet, poimulliset helmat, valkoiset, pöyheät paidanhihat ja pitkät letit niskassa. Mitä häneen kuuluivat Mizi tai Feistritzin tytöt?
Kevät oli tulossa. Lumen alla alkoivat vuoripurot liristä ja taimet versoa. Lumella hyppeli lintusia — kunnes kupsahtivat sen lävitse ja veikeästi piipittäen "ti-tit" hämmästyneinä tervehtivät eloon heränneitä kukkia. Kaikki rinteet saivat vihreän puvun, pyökki puhkesi kuusen ja petäjän välissä — ja sitten tuli ympäristöstä vuotuisesti kerääntyvä parvi pyhiinvaeltajia, miehiä ja naisia, vanhoja ja nuoria, jotka pyrkivät Maria Luscharin pyhälle vuorelle sovittamaan syntejä, rukoilemaan hairahduksia anteeksi ja parantumaan pitkin vuotta saamistaan taudeista.