Mutta aamupäivällä marssi pohjoista kohti pieni osasto seudun parhaita nuoria ampujia värvääjäkersantin johtamana. Tämä harmaa soturi heilautti pulloansa, kun oli päästy sille kohdalle Klagenfurtiin viepää tietä, missä Tarvisia saartavat sinertävät vuoret vaipuvat lähimmän törmän taakse. Hyvästi, Tarvis! huusi hän. Hyvästi, pappa Filafer! ja sinä kaunis Mizi!… Ja hän joi pullon tyhjäksi ja singautti sen kohisevan Schlitza-joen kuiluun. Sitten hän kääntyi nuorimman pyssymiehen puoleen, joka marssi kuolonkalpeana ja hoippui, ikäänkuin juuri hän olisi tuon suuren pullon tyhjentänyt. Mitä hemmettiä, poikaseni! onko sinussa vilutauti? Reippaasti vaan! Ei sotamies tiedä, elääkö hän enää huomispäivää!
* * * * *
Ja koko joukko — paitsi tätä yhtä nuorta ampujaa — lauloi keuhkojen täydeltä vanhaa kärntiläislaulua:
Der Himmel ist hater, das Wetter ist schean, und die Nacht thuet nit plaudern, wer zue mein Diendlan gean.
[Suomeksi: Taivas on selkeä, ilma on kaunis; eikä yö lavertele, kuka tyttöni luona käy.]
* * * * *
Sotaretken tarina oli piankin lopussa. Kolmen keisarin taistelu Austerlitzissa on historian suuria tapahtumia; nyt sen tietää joka koulupoika kuin viisi sormeaan — ja silloinen maailma piti sitä ainakin loppuna kaikkeen vastarintaan, mitä voitiin tehdä taistelutannerten suurimmalle nerolle, valtaistuinten ja laillisten hallitsijain kumoojalle. Mitä apua siitä oli, että keisari Franz ja keisari Aleksanteri olivat koonneet yhteen Itävallan ja Venäjän tuhannet? Tuona joulukuun 2:na päivänä 1805 molemmat keisarit jättivät verisen taistelutanteren Määrissä — mutta sinne jäivät tuhansien tuhannet haavottuneet ja kaatuneet sotamiehet. Napoleon Ensimäinen oli saavuttanut "loistavan" voiton. Kuka silloin uskalsi ajatella, että saataisiin nähdä vielä suurempia kauhuja, vielä enemmän verta, vielä laajempi luminen taistelutanner, missä jättiläinen kukistuisi ja käärinliina täynnä punaisia pilkkuja vedettäisiin yli Ranskan ja puolen Europan väkevien valiopoikain? Niitä oli kai harvoja, jotka silloin ajattelivat; — ja siinä pienessä kenttäjääkärien osastossa, joka joulun aikaan ponnisteli lumen halki Tarvisia kohti, oli tuskin ainoatakaan, joka semmoista ajatteli.
Risaisia ja kuluneita olivat heidän sotilaspukunsa; lyhyet rihlapyssyt roikkuivat voimattomien miekkosten olalla. Eräällä oli pilkullinen side otsassa, toisella riepu paljaan jalan ympärillä, mutta etunenässä astui Alois, vasen käsivarsi solmittuna vanhalla pyyhinliinalla niskan varaan. Hän tuki toveria, joka kompuroitsi vaivaloisesti ja toisinaan pysähtyi keventääkseen mieltään kovalla kirouksella tai hiljaisella rukouksella, eivätkä he isänmaan puolustajina näyttäneet voivan tehdä paljoakaan haittaa viholliselle, jos tämä olisi äkkiä ilmestynyt ja sulkenut heiltä tien.
Vaan kukapa täällä vihollista ajatteli? Lyhyen aselevon jälkeen oli tullut pikainen rauha, ja nämä kotiin pyrkivät olivat palveluksesta päästettyä väkeä.
Alois marssi etunenässä. Hän oli sodan vaivoista kasvoiltaan riutunut; posket olivat kalpeat — mutta hän olikin menettänyt nuorta vertaan. Tummiin silmiin oli tullut kova, tuikea ilme — ja se katse, joka nyt etsi taloja ja mökkiä alhaalla laaksossa,oli melkein uhkaava.