Alois katsoi häntä silmiin ja sanoi hitaasti, hiukan hillityllä äänellä:
Pidätkö minua narrina? Melkein voisin sen uskoa, kun sinua katselen liikkuessasi muiden joukossa. Mutta jos todella jotakin tarkotit sormuksellasi, niin voin sinulle sanoa, etten hetkeksikään ole lakannut sinua ajattelemasta sillä aikaa, kun olin poissa. Sen sinulle nyt sanon — ja voit mielesi mukaan saada sormuksen takaisin, — jos se muuten heltiää sormestani. Mutta jos nyt jätät sen tuohon — ja jos sitten kerran saan ilmi, että sinä vaan leikittelit minun kanssani, niin… niin silloin…!
Hän jätti kesken. Mutta kättä, johon hän oli tarttunut, hän rutisti niin, että Mizi päästi parahduksen ja näytti närkästyneen. Mutta pian palasi taas hymy; hän tuijotti suoraan eteensä; rypisti hienoja, kaarevia kulmakarvojaan hiukan — ikäänkuin ajattelisi jotakin vastenmielistä. Hänen huulensa värähtivät; hän huokasi syvään, kääntyi äkkiä Aloisiin ja suuteli häntä.
Alois vapisi pidellessään Miziä sylissään. Sano, että rakastat minua — että sinä olet minun! kuuletko: sano se! pyysi Alois hartaasti.
Mizi suuteli häntä. Pikkunen kynttiläpahanen rupesi pöydällä kummallisesti kieppumaan punertavan loistoisissa ympyröissä. Koko maailman makea viini tuntui valuvan Aloisin huulille, tunkeutuvan hänen sydämeensä, nousevan hänen päähänsä, pyörryttävän, niin autuaasti kivistävän — samalla kun hän tunsi kaipuuta ikuiseen lepoon, peläten heräävänsä ja havaitsevansa, että kaikki olikin vaan unta.
Kun hän jälleen pystyi näkemään silmillään, istui hän siinä punastunut Mizi sylissään; eivätkä Mizin silmät ihmetelleet kerrassaan mitään. Ja Alois ajatteli itsekseen — sillä vähimminkin itserakkailla nuorilla miehillä on turhamaisuutensa — että kaunein tyttö kymmenen penikulman alalta nyt oli hänen!
Kun kuu alkoi kalveta, seisoi Alois pikku mökkinsä edessä. Hän ei voinut mennä sisään; eihän nyt mitenkään voinut nukkua, kun tämä suunnaton onni oli hänelle osunut. Ei kukaan muu kuin hänen äitinsä ollut koskaan hänelle suonut hyväilyä, jota voisi selittää rakkaudeksi — ja nyt oli maailman ihanuus tullut hänen osakseen. Krainin sloveenilaisiin tyttöihin hän ei ollut katsahtanutkaan — vaikka ne olivat häntä vaanineet montakin kertaa. Ja nyt oli Mizi tullut hänen omakseen — kaunis, ihana, kuvaamattoman suloinen Mizi. Hän ei ollut ennen lainkaan tuntenut Mizin oikeata luontoa; oli tehnyt hänelle vääryyttä… hän ei enää koskaan päästäisi mieleensä pahaa ajatusta. Hänen teki mielensä mennä takaisin ravintolaan, tunnustaa Mizille kaikki — olihan niin paljon sellaista, mitä hän ei ollut saanut Mizille sanotuksi — ja varsinkin sen hän tahtoi Mizille sanoa, ettei hän voinut käsittää, kuinka Mizi saattoi rakastaa semmoista mitätöntä kuin hän oli… Ja hän lähti juoksemaan takaisin.
Silloin hän näki eräässä tien käänteessä — kalpenevassa kuutamossa, joka kamppaili alkavan aamusarastuksen kanssa — sotilaspukuisen hahmon kumartuvan pikku puutarhan käyntiportin ylitse sillä puolella ravintolaa, missä hän itse äsken oli sanonut Filafer papan tyttärelle pitkälliset ja hellät hyvästit. Hän pysähtyi seisomaan, ikäänkuin jalat olisivat maahan kiinni tarttuneet. Varmaankin nyt silmät valehtelivat! mutta tällä valeilmiöllä oli kuitenkin muutama kiiltonappi — hahmo liikkui — portti aukeni — ja Alois hiipi saapuville, ihan koneellisesti, mutta kyyryssä metsämiehen vaistoa noudattaen — ja näki Mizin molempien valkeiden käsivartten laskeutuvan hahmon kaulalle — ja sitten pari katosi. Kuun utu ja aamu-usva näytti ne molemmat nielleen.
Alois olisi voinut hyökätä esille — hänellä oli veitsensä mukanaan — olisi voinut kiljaista, tehdä satakin eri työtä, joihin ensi lemmessään ja ylpeydessään syvästi loukattu olento ryhtyy… mutta hän oli kokonaan hervahtunut. Kun hän ei ollut kokenut petosta eikä valhetta, ei naisissa eikä miehissä, ja kun hän oli aivan kykenemätön ymmärtämään semmoista, minkä vertaista ei hänen oma ajatuksensa voinut kuvitella, kääntyi hän poispäin kuin haavotettu eläin ja olisi kaatunut nurin, ellei kallio olisi ollut ihan tien vieressä. Siinä hän seisoi jonkun aikaa, jyskyttävä, märkä otsa kylmää kiveä vasten.
Sitte hän yhtäkkiä nauroi kovasti, kavahti naurunsa sointua ja juoksi kotiin, tupaan, kamariin, missä oli äidin sänky olkia täynnä. Ja sinne hän kaivautui ja nyyhkytti ja kiroili ja itki ja rukoili — kunnes aivan uupuneena vaipui nukuksiin ja nukkui unta näkemättä, niinkuin puolikuollut. — —