Alois siis istui jälleen tarjoiluhuoneessa. Miten aika kului, sitä hän ei huomannut. Mutta yksitellen taikka pienissä, meluavissa parvissa vieraat katosivat — jotkut hyvinkin vastahakoisesti. Ja viimein nousi Filafer pappa ja laahusti vaivaloisesti lattian poikki.
No, Alois; kotiinko aiot? kysyi hän kieli jokseenkin paksuna.
Niin, nyt minä lähden! kuului Aloisin vastaus. Mutta istumaan hän jäi ja vastasi tuikeasti siihen — jokseenkin tutkivaan — silmäykseen, jolla viimeinen vieras, pulska korpraali, häntä tarkasteli. Ulko-ovessa Mizi sanoi monta "hyvää yötä" vierailleen; Aloisista tuntui korpraali saavan pisimmän — mutta eipä se nuori upseerikaan, jolla oli talossa kortteerinsa, kovin hätäisesti eronnut kauniista ravintolantyttärestä. Vihdoin hän kuului kävelevän ylhäällä huoneessansa — myöskin Filafer pappa oli kömpinyt komeroonsa — Alois oli yksinään tyhjässä salissa, keskellä rähjääntyneitä pöytiä, joiden märkyydessä veltto kynttiläpahanen kuvasti unen uuvuttamaa liekkiään.
Aloisin sydän jyskytti. Pienistä, avoimista akkunoista pyrki savu ulos yöhön, ja sen sijaan heitti kuu säteitään sisään. Alois koetteli otsaansa; se oli kuuma; ja hän ajatteli kotimökkinsä kamaria, jossa kahden aavemaisen valojuovan välillä leijaili kuin äidin hahmo surumielisin silmin varottaen — sillä olihan kotonakin kuutamo.
Hän aikoi lähteä; — ei, pitihän hänen jäädä odottamaan! mutta miksei Mizi tullut? voi, hän oli tomppeli, hölmö, noiduttu mies poloinen — kun näin retkotti penkillä ja sohi sormeansa valuneeseen viiniin — ja piirteli Mizin nimikirjaimia!
Lopulta Mizi tuli: Olet saanut aika lailla odottaa! Mutta minun piti sammuttaa valkea ja järjestää huomista varten — sillä nyt minun pitää tehdä melkein kaikki! —
Hän istuutui heti Aloisin viereen, mutta näytti hiukan hajamieliseltä ja tyytymättömältä. Hetken aikaa he istuivat ääneti. Oletko väsynyt? kysyi Alois.
Eikö sovi ollakin väsynyt tämmöisen päivän jälkeen? vastasi tyttö, kaatoi itselleen lasillisen viiniä ja joi sen. Juo! sanoi hän Aloisille. Olen jo kyllikseni juonut! vastasi nuorukainen. No, kerro edes jotakin! sanoi Mizi ja nykäisi häntä hihasta. Mitä minä kertoisin? kysyi Alois hidastellen; sinähän kuulet ja näet niin paljon! — Niinpä niin, kyllä täällä nyt eletään hauskasti! myönsi Mizi. On tuota sotaväkeä — ja se oikein kiiltää silmissä, niin että sydän povessa hyppelee… kunpa sinäkin saisit sellaisen harmaan sotilastakin, jossa on vihreät rinnukset ja kiiltävät napit, niinkuin kenttäjääkäreillä, ja ihonmukaiset housut ja puolisaappaat ja huopalakin ja sapelin! Semmoisena minä tahtoisin sinut nähdä…! —No? sanoi Alois; jos sitä kertoaksesi olet minut jättänyt niin kauan odottamaan, niin… Ja hän näytti aikovan nousta.
Lorua! sanoi Mizi ja laski käsivartensa hänen kaulalleen. Olemmehan viime kerrasta saakka kihloissa. Annas kun katson, vieläkö sinulla on sormukseni? On tosiaankin! Sinä olet siis ajatellut minua? —
Että olenko? —