Kukaan ei häneen kiinnittänyt huomiota. Filafer pappa osotti lyhyellä nyökkäyksellä hänet tuntevansa; siinä kaikki. Samanlaiseen nyökkäyksen hän sai Miziltäkin — aivan kuin tämä olisi hänet nähnyt edellisenä päivänä. Alois oli harmissaan, ajatteli hiukan, kuinka tuhmasti hän teki, ja jäi istumaan.
Hän istui siellä ja kesti kuumuutta ja savua ja kaikkea tätä haastelua, joka ei häntä vähääkään huvittanut. Mitä hän välitti koko maailman sotamiehistä, Napoleonista tai Franz keisarista? Hän oli koditon miekkonen, se hän oli; mökin hän aikoi myydä — jos hänellä siinä enää oli mitään omaa — ja sitten hän tahtoi täältä pois, yli korkeiden vuorten, ja elää "vapaana" metsämiehenä, kaukana tästä laaksosta, missä keltään ei enää hänelle liiennyt ystävällistä sanaa eikä hyväilyä — eipä edes epäystävällistä sanaa. Mutta kuitenkin hän tahtoi nähdä "kometian" täällä loppuun saakka; ja vastoin tapaansa hän tilasi pikku karahvin toisensa perästä kotoista viiniä; ja veri alkoi niin kummasti jyskyttää hänen suonissaan.
Lopulta hän itsekin rupesi pitämään itseään naurettavana. Hän nousi paikaltaan oven luota ja astui ulos eteiseen. Juuri silloin ilmestyi tänne Mizi keittiöstä:
Minnekä sinä aiot? —
Enpä tiedä — anna minun vaan mennä! —
Eihän sinua kukaan kiinni pidä! vastasi Mizi nauraen. Ja hän laski käsistään pois lasit ja veti hänet kurillaan keittiöön. Tuli räiski uunissa, vanha, kuuro palvelija oli heihin selin; Mizi tarttui hänen nuttunsa rinnukseen ja sanoi:
Onpa sinusta tullut oikein muhkea mies, Alois! Sinä olisit sotilaspuvussa komea!…
Vai niin, niinkö luulet —?
Mutta Mizi veti häntä leikillä likellensä, vaikka hän vastusteli ja hänen tummien silmiensä päälle ilmestyi ryppy. Alois joutui niin lähelle tyttöä, että Mizin raittiit, lämpöiset henkäykset hulmahtivat hänen kasvoilleen ja sytyttivät hänen poskissaan sellaisen punan, joka veti vertoja takkavalkealle. Ja tyttö kuiskasi hänelle:
Vieraiden mentyä me saamme jutella. Mene nyt vaan sisään — äläkä ole milläsikään!