Kerran oli, mikä siellä sattui hyvin harvoin, ylhäällä mökissä käynyt joitakuita puunhakkaajain lapsia. Yksi näistä oli ollut huomattavan kalpea, ja tämä pikku raukka oli vaivoin laahustanut vuorelta takaisin. Vuoristolaisten lapsia ei hemmotella, vaan ne saavat useinkin kulkea pitkiä matkoja, vaikka niissä onkin joku tauti. Muutamia päiviä sen jälkeen tarttui "poikaan" kuume, ja se kasvoi; vanha eukko tahtoi hakea lääkärinapua — jos näet semmoista oli siihen aikaan saatavana Raiblissa — tai neuvoa joltakin viisaalta mieheltä tai vaimolta. Mutta Alois ei suostunut; hän aikoi itse vaalia lasta; kyllä hän tuon pikku sairauden saisi talttumaan; eihän näin korkealla voinut toden perään sairastua.
Poika makasi Aloisin äidin vanhassa olkivuoteessa. Kului viikko viikon perästä; lapsi riutui riutumistaan; Alois itsekin kävi kalpeaksi ja voimattomaksi; oltiin jo talven loppupuolella, ja tuleva kesä toisi voimia ja elämää. Toihan se uutta elämää koko luontoon — miksi ei siis tänne, missä ei kukaan voinut kuolla?
Ja Alois istui kourassaan pieni, valkea, kuuma käsi — ja odotti. Hän antoi juomaa niistä yrteistä, joita vanhan eukon oli pitänyt koota ja pusertaa, ja tarkasteli suurten, tummien rengasten ympäröimiä raukeita silmiä, jotka olivat niin toivottomat ja mykällä kielellään niin rukoilevat ja viimein niin villiintyneet ja tuskaiset. Hän odotti. Täytyihän lievityksen tulla.
Tuli kevät. Se ilmotti tulonsa vinkuvilla myrskyillä pitkän pitkinä öinä, jolloin pikku sairas välistä hytkähti, kuin olisi kovalla rystyllä isketty ovelle. Eräänä päivänä paistoi aurinko pikkuruisen ruudun lävitse, ja ulkona kutsuivat muutamat pikku toverit iloisella piipityksellään sisällä makaavaa leikkikumppaniaan. Poika makasi hyvin hiljaa ja hymyili. Alois hymyili myös, kääntyi vanhan eukon puoleen ja kuiskasi: Näettekö nyt — hän paranee!
Mutta eukko piti esiliinaa silmillään ja mutisi rukousta Josefille ja
Marialle.
Aurinko katosi, poika vaikeroitsi koko illan, Alois piteli pikku kätöstä, joka yhä kylmeni. Kun kynttilä oli sytytetty, makasi sairas taas hyvin hiljaa, avasi silmänsä raukeasti ja sanoi: isä! Silloin Aloisin vahvaa ruumista värisytti; hän päästi käden, mutta kumartui samassa pojan puoleen huulet kauan kiinni vaaleissa hiuksissa, jotka riippuivat kosteina, raskaina kiharoina kuuman otsan ympärillä. Ja taas poika avasi silmänsä ja kuiskasi kuin pois häipyneenä: terveisiä äidille!
Yön tullessa jysähti ovelle kova rysty ikäänkuin luisesta kädestä.
Tuulenpuuskaus ravisti mökkiä. Kuolema siellä tuloansa ilmotti.
Vanha eukko ja Alois pesivät ja pukivat pikku pojan aamulla yhdessä. Eukon piti tehdä melkein kaikki; Aloisin vahvat kädet vapisivat, kuin olisi kuume häneen siirtynyt. Eukko oli ottanut hienon, valkoisen naisenpaidan, jollaisia käytetään Feistritzissä, eräästä kätkössä olleesta mytystä. Hän leikkasi ja ompeli; mutta mytystä oli vierinyt lattialle pojan ensimäin en leikkikalu vauva-ajalta, punaiseen nauhaan pujotettuja, kiiltäviä sotilasnappeja. Alois seisoi avonaisessa ovessa ja silmäili pitkin järveä ja vuoria, pitkin laaksoa ja kalliosolaa. Kimaltelevan kevätpäivän kirkas aamu valoi aurinkoa ja loistoa ja viileän tuoretta voimaa ahtaaseen huoneeseen; aurinko tervehti lapsen ruumista, joka lepäsi valkoisella raidilla; ja lattialla olivat nuo kiiltävät napit kiiluen suoraan Aloisin silmiin, kun hän syvään huokaisten kääntyi ja katsoi taaksensa.
Hän kumartui, sieppasi leikkikalun, helisti sitä eukon edessä ja sanoi käheästi: Sinä tiedät, kuka hänen isänsä on. Nyt sinun täytyy se sanoa — nyt minä tahdon kostaa!
Mutta eukko löi kätensä yhteen, rauhotti häntä viitaten hengettömään pikku ruumiiseen ja sanoi: