Niin totta kuin kaikki pyhät minua auttakoot, minä en tiedä mitään — paitsi että pienokainen tuli maailmaan minun luonani ja että se oli Mizin poika!
Alois puristi nappeja kourassaan, niin että ne kuuluivat toisiaan raappivan. Sitten hän katsahti lapseen ja vaikeni. Samassa kuului kaukaa ulkoa laukaus, useampiakin, perästä kumea kaiku, joka tuntui lähtevän tukevammasta aseesta kuin vuoristolaisten pyssyistä.
Tuokion hän kuunteli hämmästyneenä. Mutta sitä kesti vaan tuokion. Mitä häneen kuului koko maailman ampuminen! Siellä oli kai jokin juhla — ja täällä oli suru ja kuolema.
Hän etsi pitkin mökkiä; eräästä nurkasta romun seasta hän löysi pölyisen kirstun, jonka Mizi hänelle kerran oli lahjottanut Kansi oli vielä tallella; hän pyyhki siitä tomun; ja kirstuun — tähän arkkuun — hän pani lapsen loistavan valkoiseen paitaan puettuna; pohjalla oli tuoreita kuusenhavuja ja pienten, kalpeiden, ristiin pantujen sormien välissä joitakuita kevään ensimäisiä hentoja kukkia — ja viimeisen kerran kumartuessaan pienokaisen puoleen ja kuumien, hereiden kyyneltensä valuessa vihkiveden lailla näille kasvoille ja näille käsille, joita hän niin usein oli peittänyt suudelmillaan, hän päästi lapsen leikkikalun, kiiltävät sotilasnapit, luisumaan tuoretuoksuisten kuusenhavujen joukkoon.
Sitten hän kuumeisen kiireesti tarttui kanteen, naulasi sen kiinni ja köytti ympärille nuoran — ja seisoi katsellen kirjailtua kantta, Aatamia ja Eevaa ja kiemuraista käärmettä — ja Vapahtajan hahmoa, joka antaa pienokaisten tulla tykönsä.
Taas kuului ulkoa kaukaista, kumeata ampumista.
Vanha eukko alkoi vapista ja väristä.
Mitä tämä merkitsee?
Mutta Alois heilautti rihlapyssyn olalleen, otti arkun selkäänsä ja astui ulos ovesta.
Herra Jumala! Minnekäs sinä menet? kysyi eukko.