Menen alas hautaamaan poikaa! — ja sitten… sitten en enää tiedä. Mutta sinä voit jäädä tänne, jos tahdot, tai mennä, minne mielesi tekee. Täällä on kaikki sinun — me molemmat emme enää toisiamme tapaa!…
Eukko yritti estellä, mutta Alois sysäsi hänet sävyisästi syrjään kyynärpäällään. Hän otti toiseen käteensä arkun ympärille kierretyn köyden päät; toisessa kädessään hän puristi pyssyä; ja niin mentiin vuorta alas, kallis taakka selässä, ja hän oli tukehtua raateleviin tunteisiin: nyt sinulla ei ole maailmassa enää mitään rakastettavaa — nyt tulee viha, kosto ja kuolema!
Mutta mitä merkitsi tuo hälinä alhaalla Raiblissa? Siellä juoksi sekaisin kaivosmiehiä, vuorimiehiä, talonpoikia ja vuohipaimenia. Naiset ja lapset kirkuivat ja pakenivat pitkin laaksoa Tarvisiin päin.
Hei, hei! huusi joukosta muuan Aloisille, kun hän astui arkku selässä heidän sekaansa, — minne sinä olet menossa?
Hautajaisiin! oli hänen lyhyt vastauksensa.
Niihin me voimme pian joutua joka mies! Vihollinen on rynnännyt kanavalaakson kautta ja pommittaa par'aikaa Malborghetia. Meikäläiset on työnnetty takaisin Tarvisiin. Nyt pitää säilyttää Predilin solaa niin kauan kuin suinkin. Siellä on hirsilinnotuksessa yksi komppania Szluinin rajarykmentistä. Mutta kolme komppaniaa Straszoldon rykmentistä on marssinut Racolanan laaksoon. Ranskalaisten sanotaan viime yönä kulkeneen vuorten poikki vallatakseen Predilin ja Tarvisin takaapäin. Etkö kuule, kuinka Racolanan laaksossa ammutaan? Lähde kiireesti tiehesi!…
Vihollinen — ranskalaiset — sota! Aloisin silmissä rupesi pyörimään. Vai oli täällä laaksossa jo päästy näin pitkälle? Aiottiinko taas — neljättä kertaa — ruveta tappelemaan? Eikö maailma siis koskaan lakkaa sotimasta? Eikö voisi jättää yksityisen ihmisen asiaksi laskea intohimonsa keskenään tappelemaan? Onhan kullakin kylliksi vihollisia omassa itsessään!
Hän laski lapsen arkun maahan ja katseli ympärilleen synkkänä ja hämillään.
Eikö kukaan tahdo minua auttaa hautauksessa? —
Onko se sinun lapsesi, Alois? —