Se on minun poikani — minun poikani! Hänet pitää saada kristittyyn maahan! —
Muutamat kaivosmiehet tarttuivat kuokkiinsa ja seurasivat Aloisia Raiblin aution ja hyljätyn kaivoskylän lävitse pienelle kirkkomaalle. Siellä he häthätää kaivoivat haudan; Alois laski arkun sinne, katsahti siihen viimeisen kerran — ja sitten vuorilta vierinyt sora peitti sekä syntiinlankeemuksen että pienten lasten siunaamisen. Alois ja miehet polvistuivat haudalle hatut ristiin pannuissa käsissä; — lukivat lyhyen rukouksen, samalla kun yhteislaukausten kaiku vieri ylitse läheisen järven — ja lapsen haudan. Näytti siltä, kuin täällä valmistettaisiin leposija sotilaalle.
Sitten miehet nousivat ja huusivat: Nyt mennään, Alois!
Minä jään tänne! oli hänen vastauksensa.
Sinä olet hullu! Tahdotko joutua ammuttavaksi? —
Aion jäädä tänne ja tapella; — aion ampua tai itse kaatua. Minusta on kaikki yhdentekevää!…
He hajaantuivat eri tahoille. Alois meni pyssy kourassa järvelle päin. Täällä hän kohtasi hajalle lyödyt jäännökset niistä kolmesta itävaltalaisesta komppaniasta, jotka Straszoldon rykmentti oli lähettänyt tuleen ranskalaisia vastaan.
Muuan sotamies — sattumalta entinen toveri — juoksi etumaisena ja mölisi: Eläköön isänmaa! Jäljessä tuli toinen, joka näytti jo saaneen osansa. Hän hoiperteli, nojasi pyssynperää kovasti maata vasten ja kaatui kyljelleen ja samalla huopalakki vieri maantielle. Mutta hänkin huusi, vielä viimeisellä käheällä äänellä: Eläköön isänmaa!
Alois sieppasi hänen huopalakkinsa ja nähtyään, että mies oli kuollut, hän otti valkeassa kannattimessa riippuvan sapelin ja kietaisi sen omalle olalleen. Sitten hän saavutti ensimäisen sotamiehen, joka oli kapuamassa jyrkkää rinnettä ylös järven rannalta suoraan solakukkulalle, missä Predilin vallitettu hirsilinnotus sulki viholliselta tien. Hei, toveri! huusi hän.
Hei, hei, sinäkö siellä olet, Alois? Mitä sinä täällä teet? —