Päällikkö tiesi sen. Hän oli sanonut Tarvisissa tovereille hyvästi: Minä menen Prediliin saamaan siellä hautani. Mutta vihollista viivytän kolme vuorokautta!
Ensimäinen oli kulunut. Kun nämä kaksi vapaaehtoista olivat ilmottautuneet paalutuksen portilla, oli komentava upseeri tullut heitä vastaan ja sanonut, niillä ehdoilla siellä taisteltiin. He olivat vastanneet lyhyesti: Sen tiedämme; me tahdomme jäädä tänne!
Päällikkö, kookas, solakka mies, oli katsonut Aloisia terävästi silmiin; hän ei tuntenut, mutta Alois tunsi hänet: se oli sama upseeri, joka oli majaillut Filafer papan luona.
Kului vuorokausi. Vihollisia kummaltakin puolelta. Lakkaamatonta ampumista; pienen linnotuksen joka laukauksen täytyi tavata miehensä — ja Alois oli sijotettu ulompaan ampumakaivokseen, kun pian opittiin tuntemaan hänen pyssynsä varmuus. Hänestä koko juttu oli melkein kuin vuorivuohten metsästystä — tai maalitauluun ampumista. Hän sai leivänsyrjän suuhunsa ja pullosta kulauksen, kun väsyi; ja sitten taas oli pyssy poskea vasten — ja toinen toisensa perästä vihollisampujat hellittivät kiväärinsä, suistuivat nenällensä kapealle tielle tai keikahtivat sivulle ja vierivät syvyyteen. Vaikka päälliköllä oli täysi puuha, ei hän kuitenkaan voinut olla hymyillen innostamatta tätä puolisotamiestä, joka osottautui niin kelvolliseksi ja kylmäveriseksi. Alois oli vastannut hänen kirkkaaseen ja ystävälliseen silmäykseensä synkällä, melkein uhkaavalla — mutta eiväthän sotamiehet ihmisiä tappaessaan aina näytä kovinkaan hyväntahtoisilta, ja upseeri oli lyhyesti nyökännyt ja sanonut: Se on oikein, kunnon poika! Sinä osaat taistella isänmaan puolesta! —
Sitten ilmottautui — keskipäivällä, kello kolmen aikaan — ranskalainen lähetti, joka kehotti antautumaan. Komentaja meni paalutuksille ja vastasi lyhyesti: emme antaudu! Taas jatkettiin ampumista. Alois oli pitkällään ampumakuopassa ja ajatteli — ajattelemistaan — yhä samaa. Ja niin tuli yö. Hän istui tai makasi siellä pyssy kourassa ja tähysteli ylempänä olevaa hirsilinnotusta kohti, jonka seinät ja katto törröttivät synkkää taivasta vasten, eikö päällikön solakkaa hahmoa näkyisi. Mutta kun se vihdoin aamupuhteella ilmestyi, oli Alois tuokioksi nukahtanut.
Ampuminen alkoi uudestaan. Nyt vihollinen oli saanut tykistönsä tuoduksi lähelle. Raskaat kuulat kyntivät paalutusten ja lankkuseinien puhki, myllersivät maata, repäisivät piiritettyjen jäseniä, musersivat päitä… verta oli kaikkialla, mutta linnankin kanuunat vastasivat, ja kauheita aukkoja repesi vihollisten riveihin, kun nämä yrittivät käydä kolonnina väkirynnäkköön.
Taas saapui lähetti paalutusten eteen — sama kielto, uusi pommitus. Ampujat komennettiin linnotuksen sisälle; kaivokset oli ammuttu hajalle, luotu umpeen mullalla ja kallionlohkareilla. Juuri ennen iltaa kuului uuden lähetin torventoitotus. Linnan eteen tuotiin vangiksi joutunut itävaltalainen upseeri; hän oli Malborghetin varusväkeä ja vahvisti kuuluvalla äänellä todeksi lähetin ilmotuksen, että kanavalaakson linna oli antautunut ja että vaara uhkasi Tarvisiin jäänyttä itävaltalaista joukkoa. "Kellään ei ole odotettavana pelastusta eikä armoa, ellei Predilin varustusta nyt luovuteta!"
Silloin päällikkö kutsui koolle väkensä viimeiset rippeet. Hän repäisi taskukirjastaan lehden, kirjotti siihen ja luki taistelutovereilleen kovalla äänellä julki seuraavan käännöksen: "Minun toimekseni on annettu äärimmäisiin saakka puolustaa tätä varustusta — tämä on minusta kunnianasia ja elämäni tehtävä — minä en missään tapauksessa enkä millään ehdolla suostu luovuttamaan haltuuni uskottua paikkaa, vaan puolustan sitä viimeiseen mieheen!" Hän loi kysyvän katseen pitkin kutistunutta joukkoansa — kaikkien kädet ponnahtivat pystyyn, ja yöhön, yli villin solan, missä vartiosoihdut paloivat kuin uhkaavat tulisilmät, kaikui yksimielinen huuto: Eläköön keisari Franz! Eläköön isänmaa!
Vihollinen sai lehden; hänen vieressään seisova vangittu itävaltalainen kumarsi päätään syvälle; torvella annettiin merkki, ja he vetäytyivät takaisin pitkin kaitaa, verillä tahrattua polkua ja katosivat alkavaan pimeyteen.
Alois nojautui paalutukseen. Hän oli lopen uupunut; uupuneita tai haavottuneita olivat kaikki muutkin hänen ympärillänsä. Mutta miksi he kestivät? ja mitä hän itse täällä tahtoi?