Maailma oli hänestä yhdentekevä, kaikki oli hänestä yhdentekevää; hän tahtoi täällä saada kuolemansa — se näytti häntä välttävän — mutta ensin hän tahtoi toimittaa upseerille kuoleman — koston kuoleman kaikesta, mitä Alois oli tässä elämässä enimmin rakastanut, koska elämä ei ollut hänelle säästänyt sitäkään, mikä ehkä olisi ollut esirukouksena viettelijän puolesta! —
Mutta nyt — oli miten oli — kuinka hän voisi tappaa tuon miehen, jonka henkeä näkyi vallitsevan jokin kaikkia inhimillisiä siteitä vahvempi ja pyhempi?
Alois veti henkeään; hän ei päässyt tästä ristiriitaisten tunteiden vyyhdistä selville. Hän toivoi, että vihollinen nyt tekisi väkirynnäkön.
No, poikaseni! kuului upseerin ääni ihan hänen vierestään. Huomenna alkaa kova leikki! Lemmittykö siinä on miehen mielessä…?
Miehekkäässä äänessä, joka näin toverillisesti puhutteli pelkkää sotamiestä, ei ollut ivaa, vaan pikemmin sääliä, melkeinpä kaihomieltä.
Kapteeni! vastasi Alois hiljaa ja työläästi. Tunnustan teille kaikki. Ajattelin ampua teidät tänä yönä — kun te viisi vuotta takaperin otitte minulta morsiameni tuolla Tarvisin ravintolassa "Glück auf"! —
Upseeri tarttui hänen käsivarteensa ja kuiskasi: Mikä sinua riivaa? Kenestä sinä puhut —? Siitäkö Filafer papan sievästä tytöstä? — Enhän minä siltä edes suuteloakaan ottanut!… Vannokaa! ähki Alois. Vannokaa, ettei syy ole teidän, vaan sen toisen, joka…! Vait! keskeytti hänet upseeri ja ojensi kätensä synkkää tunturisolaa kohti, josta sadat uhkaavat tulisilmät näyttivät heihin tuijottavan: Huomenna joudumme kaikki korkeimman tuomarin eteen. Kullakin voi siellä olla tunnustettavaa — vastattavaa — mutta tässä asiassa päällikkösi on viasta vapaa. Siihen annan sinulle kunniasanani — kuolema silmiemme edessä!
Aloisin toinen polvi nojasi maahan; hän tarttui upseerin käteen, suuteli sitä kiivaasti ja mutisi: anteeksi!
Ystävä parka! virkkoi komentaja verkalleen vetäen pois kätensä. Olet kai kärsinyt paljon. Henkensä uhraaminen isänmaan puolesta — se on kaiken sovitus ja kaiken anteeksianto!
* * * * *