Kun pää nousee taivasta kohden, tapahtuu se useimmiten odotuksessa, jos se painuu maata kohden, näyttää maa, joka on juonut vihan paljouden ja monet kiroukset, vastaavan kirouksella.
Mutta tällä miehellä ei ollut mitään kirottavaa — hän tuijotti vain suoraan eteensä ja hänen ylpeät, kapeat huulensa aukenivat päästäen kuuluviin yhden ainoan sanan: Canaille! [Lurjus!]
Taas piirteli keppi hiekkaa: viisi yhdensuuntaista viivaa, joitten välissä nuottimerkit liitelivät, ja joitten päällä ne ratsastivat.
Sitten pyyhki hän kaiken pois — jätti kepin ja ajatteli:
"Sehän on vain hietaan kirjoitettu — hävitköön se! — — —
"Mutta, minä tahdon kirjoittaa hänelle. Aukaista elämäni hänen rehelliselle, nuorelle, ymmärtäväiselle sydämelleen. Saakoon hän tietää, mitä merkitsee se, että mies tuntee itsensä vanhaksi, eikä uskalla ottaa vastaan lahjaa, jota puhtain, kokemattomin mielin tarjotaan — tuntien mielensä kuitenkin nuoreksi, kyllin nuoreksi voidakseen antaa lahjalle oikean arvon — vieläpä hallitakseen sen omistamista…
"Minullahan on vielä tämä yö — ja huominen päivä — ja seuraava yö. —
Siinä ehtii kirjoittaa paljon — hyvin paljon! — — —
"Ja ylihuomenna tahdon minä soittaa hänelle. — Hänelle, kun hän astuu alttarin eteen — ja itselleni, ennen kuin minä lähden.
"Ei, hänelle, hänelle vain…
"Kaiken, mitä elämässä harmenneella miehellä vielä on lakastumatonta, tervettä, voimakasta — tahdon minä kääriä kuin aatelisviitan hänen nuoren, koskemattoman ruumiinsa ympärille — kun hän käypi kohti — kohti…