Olihan hänellä yö, pitkä yö kirjoittamiseen käytettävänä.
Niin putosivat ensimäiset, raskaat pisarat räiskähdellen hänen polvilleen, käsilleen, kasvoilleen, ja hän katsahti ylöspäin.
Miksi kirjoittaa? Kirjoittamalla ei päässyt irti mistään — upposi vain syvemmälle aiheeseen! Ei — nyt heti — kotiin — laukku selkään — sauva käteen — pois!
Niin pois! Myrsky-yönä ei kukaan näkisi hänen pakoaan…
Ylhäältä putosi jotain ja sattui häneen, jotain, mikä ei ollut vesipisara.
Pieni, pienen kiven ympäri kääritty paperipala…
Hänestä näytti, että joku liikkui pensaikossa ylimmällä harjanteella…
Olikohan tuo vastenmielinen Sidsel taas siellä?
Odota hiukan! Kyllä minä sinut saavutan — rankaisen… Hän tunsi myrskyn ja ukkosen sielussaan… Oli vihoissaan ihmisille… Grethillekin!
Hän avasi lapun ja luki sen illan viimeisessä, arkana pakenevassa valossa:
"Tulen aikaiseen ylihuomenna luoksenne kirkkoon. Tahdotteko
soittaa minulle hiukan — viimeisen kerran?