"Olenko pyytänyt teitä olemaan nuori?" kysyi Grethi ja hänen suupielensä värisivät: "Herra Pommerenck on nuori" — häntä puistatti — "ja se riittää!" — — —
"Grethi!" kuiskasi urkuri.
"Minä pyydän teiltä", jatkoi neito, "vain yhtä: ottakaa minut mukaanne lähtiessänne, kaikkialle minne menette! Kuuletteko, Herran tähden! — Älkää toki luulko, että minä olen lapsi, minä pyydän, minä rukoilen teitä!"
"Mutta — — — minä lähden — — — minä lähden heti — juuri nyt!" huusi mestari.
"Ja minä seuraan teitä — jään teidän luoksenne — kunnes te ajatte minut pois!"
Tyttö painautui urkuria vasten, aivan kuin ei koskaan aikoisi päästää häntä.
Mestari tarttui hänen käsivarsiinsa — — — tyttö kumartui vastustellen saadakseen pitää sen paikan hänen rinnallaan, jonka hän oli valinnut, ja jonka hänen silmiensä selvästi puhuva kieli ilmaisi hänen haluavan pitää henkensä uhallakin.
"Minä en ole ensimäinen, paras pikku tyttö", kuiskasi hän punnitsematta ajatuksiaan tai sanojaan: "Ehkäpä on moni tullut luoksenne, ehkäpä ei kukaan! Minä en tunne tekojanne, en ikäänne, en suunnitelmianne itseenne tai muihin nähden — minä tunnen koko teidän elämänne sellaisena kuin se puhuu minulle teidän silmistänne, sanoistanne, soitostanne! Minä luulen, että minä olen samanlainen kuin äitinikin. Muistatteko, mitä minä kerroin teille… 'Minä heittäydyn ikkunasta hänen syliinsä!' Muistatteko sitä? Minä en tahdo olla täällä, en tahdo mennä naimisiin, minä tahdon mennä sinne, minne te menette … tai minä heittäydyn parven reunan yli kirkon permannolle! Sen vannon minä elävän Jumalan nimessä, johon te uskotte niinkuin minäkin". — —
Hän tunsi norjan, täysin kehittyneen, pehmeän tytönvartalon värisevän sylissään… Vielä kerran sai hän itsensä hillityksi, pakotti hänet irroittamaan kätensä ja sanoi:
"Minä olen vanha, Grethi. Ja te etsitte nuoruutta ja voimaa tietämättänne. Te olette voimakas kuin elämä. Vain kuolema kykenee voittamaan teidät. Minä näen sen ja pelkään! Sillä otaksukaapa, että me lähtisimme pois yhdessä, silloin tulisi päivä, hetki, jolloin te —"