"Minä tiedän, että te vartioitte minua, että te pidätte minua silmällä, että te kauan olette tehneet niin — tiedän kaikki — ja annan teille nyt isäni kultakellon ja äitini kaulakoristeen! Molemmat ovat ne paljon arvokkaampia kuin … kuin se mitä te olette saaneet! Minä pyydän vain, että saisin puolisen tuntia häiritsemättä puhutella ja kuunnella mestari Olliviertä tässä urkujen luona! Muuten saatte tehdä mitä haluatte!" — —
Mestari Ollivier tahtoi asettua väliin. Grethi vastasi lyhyesti ja kunnioittavasti, mutta määräävästi, ettei sitä voinut peruuttaa. Hän ei kuitenkaan koskaan käyttäisi noita muistoja onnellisilta vuosilta.
Urkuri kumarsi vaieten. Sidsel muori kurotti kaulaansa kuin kurki ja meni saaliineen hymyillen alas… Bengt oli kiivennyt ylöspäin kuin hietakivestä veistetty lohikäärme ja nojasi poljinparven reunaa vasten…
Autiossa kirkossa kuului heikkoa piipitystä — ulkopuolella kohisi tuulen virsi. Grethi sanoi urkurille:
"Minä kiitän teitä!"
"Oletteko saanut kirjeen?" kysyi hän hiljaa.
"Olen lukenut kirjeenne, ja kiitän teitä", kuului vastaus.
Grethi otti tuolin ja istuutui urkurin viereen. Bengt kuului työskentelevän hiljaa palkeiden luona; urkujen sisältä kuului hiljaista ääntä kuin sarja heikkoja huokauksia. Mestari Ollivier odotti että Grethi alkaisi puhella kirjeestä — kahden yön työstä. Grethi oli vaiti. Mestari Ollivier muisti rivin riviltä … ja vihdoin, ikäänkuin kooten pääsisällön yhteen lauseeseen, kuiskasi hän:
"Minä olen vanha, Grethi!"
Hän ei ollenkaan tuntenut sitä leimahdusta, mikä hulmahti häntä vastaan tytön silmistä. Oliko hän tullut vuosia vanhemmaksi näinä päivinä, puhuiko nyt täysi nainen eikä lapsi?