Ja sitten lähtisi hän, itsestään! Mutta hänen työnsä säilyisi neidon sielussa! — —
Hänen katseensa liiteli pitkin urkuja kuin hyvästellen.
Yhtä kiinteäksi valettuna kuin nuo nerokkaasti yhteen sovitetut pilliryhmät — yhtä majesteetillisen ylväänä pyrkisi hänen soittonsa ylöspäin — — — läpi raa'an, kostean ilman, puhki pelottavien pilvien — kantaen heidän yhtyneitä ajatuksiaan Isän silmän eteen, tuon aina avoimen, kaikkinäkevän, anteeksiantavan, armeliaan katseen luo, — — — tuolla kaikkein korkeimmalla…
Ja jos hartauden tuli silloin tarttuisi vanhaan mestariin, jos hän neidon katseen alla unohtaisi muurit, holvit … unohtaisi oman, raihnaisen olemuksensa … ja jos hän näkisi pienen, tumman aukon — aivan Isän silmän alapuolella — aukenevan … ja näkisi kuoleman ilmestyvän viikatteineen ja tuntilaseineen — kun kirkko vapisisi? — — —
Mitä sitten? — — —
Hän toisti kuiskaten itsekseen kun hikipisara putosi hänen kädelleen:
"Mitä sitten?" — — —
* * * * *
Tornin ovi aukeni. Verho temmattiin syrjään.
Pitkään viittaan pukeutuneena, verhottuna päästä kantapäihin saakka, näkyvissä vain pienet kalpeat kasvot, ja nekin melkein vain silminä, jotka loistivat harmaassa valossa, seisoi Grethi Birger siinä…
Hän piti jotain toisessa, nyrkkiin puristetussa kädessään … tervehti mestaria urkupenkillä nyökäten, puhumatta — astui lyhyin, tarmokkain askelin parven rappeutuneen lattian valittaessa suoraan Bengtiä ja Sidseliä kohti… Hän pisti jotain heidän käsiinsä, kaksi kiiltävää esinettä … ja mestari kuuli ihmetellen äänen, jota hän tuskin tunsi, sanovan: