Etsikö joku ehkä häntä?
Urkurin siniset silmät paistoivat mustina täällä puolipimeässä … hän kiinnitti ne vihaisesti kysyen kumpaankin ilkeään "kirkkohaltiaan" tuolla nurkassa palkeitten ääressä.
Bengt mutusti, Sidsel muori mutisi…
Hän ei viitsinyt kysyä heiltä. — Häntä harmitti, että hekin ehkä tiesivät jotain… Hänen silmäkulmansa vetäytyivät tuimempiin ryppyihin … käsi poskella puristui nyrkkiin…
Missä oli "nöyrä" urkuri? Miksei neito tullut? Miksi, Jumalan tähden! pidätettiin lasta, kun hän tahtoi vain hänen parastaan!…
Ulkona kohisi myrsky syvänä ja mahtavana. Joskus korotti ukkonenkin äänensä — ja taas hiljeni tuuli valittavan huilun pehmeäksi huokaukseksi.
Olivatko hänen urkunsa, kirkon urut, Jumalan urut, siirretyt tänä kauhistuksen yönä ulos luonnon keskelle … ja soivatko ne sieltä principalin, bordunan ja fugaran mahdilla "erotetulle" mestarille?…
Ei! Hän ei ollut erotettu, ei ainakaan vielä.
Pienellä kylällä ei ollut voimia siihen — ihmiset eivät tahtoneet sitä.
Hän soittaisi tuolle suloiselle lapselle — tuolle sielukkaalle olennolle, joka oli tullut hänelle sangen rakkaaksi…