XXVIII.
Mestari Ollivier tuli sisään katsahtamatta pariskuntaan, istuutui urkupenkille, aukaisi sormion kannen ja pyyhki koskettimet tarkasti nenäliinallaan.
Kosteaa ja kylmää oli kirkossa sinä aamuna.
Aivan kuin tuona maaliskuun aamuna, jonka hän nyt muisti tavallista kirkkaammin ja selvemmin. — Kirkon ilma ei ollut hyvää päälle eikä sydämelle.
Tuuli suhisi ulkona, puristautui sisään myrskyn rikkomista ja vinkui oudosti pitkin kirkonlattiaa ja tyhjien tuolirivien välissä.
Silloin tällöin kuului kaukainen ukkosenjyrähdys. Myrskyn voima ei vielä ollut nuutunut. Urkurilla oli ollut se luulo, kun hän lähti kotoaan. Pikku Babli oli seisonut tohvelintekijän ovella muitten nuorten tyttöjen kanssa, kun hän tervehtien kulki ohi. He aikoivat "koristaa kirkon", kuuli hän, mutta he eivät oikein tainneet uskaltaa ulos… Sotatyttökin näytti tänään kadottaneen rohkeutensa.
Entä hän itse? Oliko hän iloinen? Ei! Rauhallinen? Tuskin! Hän oli täällä siksi, että Grethi oli pyytänyt häntä. Eilen illalla oli neito kai saanut hänen kirjeensä. Pikku Babli oli tekosyyn nojalla tullut hänen luokseen — läpimärkänä … ja oli luvannut viedä kirjeen perille.
Jo silloin oli sotatyttö ollut vakavan näköinen, kun hän istui lattialla silittäen kissan "vastakarvaa."
Hän oli varma siitä, että Grethi tulisi. Oliko hän lukenut kirjeen — mistä he keskenänsä puhelisivat — osaisiko hän soittaa — ja kuinka saisivat he sanotuksi jäähyväiset toisilleen? Ei — hän pudisteli harmaata päätään — kumarsi sen käteensä ja nojasi kyynärpäänsä koskettimiin. Ulkona kohisi myrsky — kirkon sisällä vinkui tuuli raoissa ja halkeamissa. Joka hetki loi hän silmäyksen mustaan tornioveen, joka muistutti huonosti liitettyä ruumiskirstun kantta, ja aavemainen verho liehui ulos ja sisään.
Miksei hän jo tullut?