"Ja hän seisoi seinää vasten, valkeana kuin seinä, ilkeä, punainen läikkä poskillaan ja tuijotti tyhjään ilmaan kuin mielipuoli!
"Sitten näki kirjuri minut. Minä luulin, että hän löisi minuakin, mutta hän vei minut vain syrjemmäksi ja haukkui minua ensin suut ja silmät täyteen ja lopuksi antoi hän minulle kolmekymmentä hopeataalaria suun tukkeeksi!" — — —
"Judaksen kolmekymmentä hopeapenninkiä!" narisi Bengt ja veti tornikelloa.
"Niin, niin, Herra nähköön! Raharaukat ovat syynä kaikkeen, ja kuitenkin ovat ne yhtä pyöreitä, sileitä ja tyytyväisiä", naureskeli Sidsel.
"Onko sinulla ne mukanasi Sidsel?" kysyi Bengt varovasti.
Vastauksen asemasta nosti Sidsel hamettaan ja osoitti villatöppösiään:
"Tuolla!" — — —
Nyt hymyili Bengt, toisen kerran, eikä vetänytkään kelloa, vaan pienen nahkakukkaron ruokavakastaan ja puristeli sitä paksuilla sormillaan:
"Tässä on juuri yhtä monta, jotka hän antoi minulle muutamista pienistä ilmoituksista, ja että pitäisin tyttöä hyvästi silmällä, ettei hän saisi puhella urkurin kanssa — ja karata!"
"Hm, Hm! Tuolla hän on!" varoitti Sidsel.