Hän otti tapansa mukaan pikarin eväsvakastaan, täytti pyöreän, ympyräisen lasin kolme kertaa viinalekkeristä, tyhjensi sen kolmesti samalla kun hän juhlallisesti venyttäen sanoi: "Aperiens — kluk! Intermedium — kluk, kluk! Ja Clauditur, kluk, kluk, kluk!"
Nuo urkujen etu- ja jälkisoittojen vanhat nimitykset tuntuivat loitsuilta ja halutun miehen oppineisuus synnytti Sidselissä hartautta herättävää kunnioitusta.
Ukon ryppyiset kasvot saivat väriä — hän hymyili nyt, ensi kertaa elämässään. Ja hän uskalsi laskea hiukan leikkiä.
Hän otti lasin ja pullon, silitteli hellästi kumpaakin ja sanoi kaataessaan:
"Mitä on kirjoitettuna Esaiaksen viidennenneljättä luvun toisessakolmatta värsyssä? 'Käänny minun puoleeni, sillä minä olen lunastanut sinut.'" —
Sitten ojensi hän lasin Sidselille. Sen sisältö katosi hänen ikeniensä taa, hän nuoleskeli huuliaan — ja hymyili.
"Sinä Bengt olet suuri velikulta! Sinä tiedät kai mitä tarkoitetaan vanhalla sananlaskulla: Mihin käärme on saanut päänsä sopimaan, sinne vetää se kohta pyrstönsäkin!"
Bengt kurottautui ottamaan lasin, kuivasi "käärmeen" sormillaan, asettautui istumaan selkä urunreunustaa vasten, hyrisi ja sanoi:
"Päästäppä jo kuuluville, mitä sinä siinä mietit. Sillä sinulla on jotain sanomista minulle eilisestä!"
Sidsel asettautui hänen eteensä, niin lähelle, että hän helposti kuuli. Hän hymyili koko leuoillaan: "Höö, höö, enkös minä sanonut, että notaario löisi häntä? Herra hallitkoon! Minä en sano mitään, mutta hän oli unohtanut oven auki, tai oli tuuli temmaissut sen irti lukosta. Ja niinä tirkistin tupaan. Ja siellä oli hän, kirjuri, polvillaan tytön edessä, mokomankin nuken, ja pyysi ja rukoili häntä antamaan anteeksi ja lupasi hänelle kuun kullat ja päivän hopeat, sillä tyttö oli saanut hänet pois suunniltaan ja hän oli lyönyt. — — — Mutta hän rakasti tyttöä ja tahtoi saada hänet vaimokseen!