Sidsel muori seisoi hänen edessään, ainainen, keltainen hymy huulillaan, puettuna vanhaan, villavuoriseen viittaansa, katsellen ukkoa ja pulloa.
Sitten teroitti hän korviaan:
"Minusta tuntuu kuin harmaat vikisisivät, Bengt!"
"Lörpötät. — Minä en kuule mitään!" mutisi ukko.
Sidsel kuiskasi itsekseen: "Mokomakin kuuro aasi!" Mutta ääneensä sanoi hän ystävällisesti: "Kirkkohiiret, mies hyvä! Äsken kun minä tein kierrokseni laivan kautta, kuulin minä, että ne alkoivat liikkua, höö! Häät ehkä häiriytyvät … ja ilma on vaarallinen… Niin, niin, Herra nähköön!" — — —
Hänen lörpötyksensä ei näyttänyt loppuvan ja Bengt sulki hänen suunsa raamatunlauseella: "Ja he astuivat laivaan, ja katso! myrsky taukosi!"
"Mistä sinä sen löysit, Bengt rukka?" kysyi Sidsel hyvin ystävällisesti.
"Matheuksen neljästoista luku, toinenkolmatta värssy", kurisi ukko.
"Niin, niin — Herra tuntee kyllä omansa! Kun rikkaat viettävät häitä kirkossa, saavat pienet harmaat mukautua siihen", huokasi hän pulloa katsellen: "Voisitpa tänä aamuna tarjota minullekin lasin tai pari. Täällä seistessään voi saada vilutaudin, niin kuin vanha sananlasku sanoo: Sairaus tulee juosten ja lähtee ryömien."
Bengt ei vastannut.