Mestari levitti kätensä koskettimille, katseli kattokaarta seuraten urkupillien suoraa pylvästöä kuin olisi hän katsellut hopeakieliä — — — ja hän näki taivaan avoinna.
"Nyt soitan minä", kuului hänen äänensä.
Ja kädet vaipuivat koskettimille — eivät vaipuneet, vaan painuivat voimakkaasti kuin käskyllä, missä hänen tahtonsa tuli moninkertaiseksi.
Urut tottelivat mestariaan.
Kirkko valmistautui kuuntelemaan ja kuului ääni, mikä sai Grethin pelkäämään.
Vain sekunniksi pelkäämään.
Niin olivat nuo kaksi löytäneet toisensa katseet innostuksessa ja tuskassa ja samassa rohkeudessa ja lopuksi korkeimmassa antaumuksessa välttämättömyyteen.
He tiesivät kumpikin minkä tien he olivat valinneet.
Hänen soittonsa ilmaisi vain matkan suunnan.
Ja se kaikui: