Sitten tuli hiljaisuus.
Tomupilvi häilyi yhä ilmassa tuulen repimänä ja pirstomana — — —
Kuului vain yksinäinen kirkaisu.
Sen päästi Sidsel muori, joka pakeni kirkonmäkeä alas, ja jonka tapasi tornin kaatuessa hänen jälkeensä singonnut kivi.
Kirkon kostava henki kaatoi viimeisen kirkon kummituksista.
Tomupilvi oli haihtunut. Mykän hautakummun, sekaannuksen ja hävityksen suunnattoman kasan alla ei mikään elämä sykkinyt. Ei kuulunut valitusta, ei huokaustakaan.
Mutta sekaantuneiden, käyristyneiden, taittuneiden ja murtuneiden osien keskeltä kohosi himmeänvalkea, hopeinen kaksoispatsas: kaksi suoraa urkupilliä — toinen miehekkään vahva, toinen naisellisen hoikka, ylös ilmeikkäässä yhteydessä — kohti vaaleansinistä aukkoa kiitävissä myrskypilvissä.
Ja tuntui siltä kuin olisivat kuolleen kirkon urut laulanneet vanhan kirkonmestarin iloista kevätkantaattia:
"Nyt riemuitse mielen, ja laula mun kielen — mun uskovan mielen!"