Ainoasta ruumiinviastaankin oli hän aikojen kuluessa osannut muodostaa osan voimaansa. Hänen syntymänsä oli maksanut hänen äidilleen — varakkaan talonpojan ainoalle tyttärelle — hengen; Peerille oli se jättänyt pään hiukan vinoon asentoon oikeata olkapäätä kohti.
Kunnianhimoista isää ja kunnianhimoista poikaa oli molempia suututtanut tuo vahinko. Mutta ajan kuluessa, kun kylä ja kauppala taipuivat yhä enemmän päältä näkyvään nöyryyteen, piti Peer vahinkoaan etuna. Hänen ei tarvinnut, kuten muiden, panna päätään kallelleen. Hän saattoi ilman erikoista vaivaa hakea toisella silmällään lohdutusta ja tukea taivaasta, kun toinen silmä taas haki kunniaa ja etua maan päältä.
Sievää, pyöreää ja kiiltävää, aina mustiin ja siististi puettua kirjuria pidettiin työteliäänä, kunnollisena, kaunopuheisena ja ennen kaikkea nöyränä ja siveänä miehenä, johon aina tuon tuostakin kirkon ja seurakunnan neuvosto sokeasti uskoi, ja jonka johdettavaksi ne sokeasti jättäytyivät.
Lopuksi uskoi hän sokeasti itseensä.
Ja silloin tuli isästä ja pojasta yksi.
V.
Ukko oli ollut poissa koko talven syksyn alusta alkaen.
Tänään oli hän tullut ratsastaen kotiinsa kylään ja lähettänyt heti sanan pojalleen läheiseen hallituskaupunkiin. Vain lauantaisin oli Peer tavattavissa kylässä, hevoskauppiaan kunnianarvoiselta näyttävässä talossa, joka aikaisemmin oli ollut Birgerin perheen kotitalo.
Klaus Pommerenck tervehti poikaansa hyvin lyhyesti tapansa mukaan, ja hiukan sen jälkeen menivät he yhdessä ulos kauniiseen ilmaan.
Huoneet olivat luultavasti tuntuneet liian ahtailta puhelua varten.