Sakset otettiin esille, ja pitkät liepeet putosivat, ja nöyrä arkipuku verhosi kuin veltto säkki noita monilukuisia selkiä ja kylkiä.
Seurakunta oli jakaantunut kahtia. Hännystakit ja kiiltävät napit liittyivät läheisesti yhteen "kirkkoraadissa", kun taas mullankarvaiset arkitakit — ei suinkaan ilman omaa itsetuntoaan — muodostivat "seurakunnanneuvoston" — Herran oman neuvoston, nuo pienet ja lukuisat! — — — — —
Kylässä oli kaksi itsestään huolehtivaa luonnetta, kaksi, joista olisi riittänyt useammallekin: Klaus Pommerenck ja Peer Pommerenck — isä ja poika.
Isä, jättiläiskokoinen härkä- ja hevoskauppiastyyppi oli syntynyt täällä, mutta oli useimmiten poissa kylästä kauppamatkoilla puoli, jopa kolmeneljännesvuottakin kerrallaan.
Suuren, leveälierisen luuhkahatun alta kiilsi punainen, karkeaviivainen naama verestävine, vilkkuvine silmineen. Alaleuka oli kuin mustalla silkkihuivilla köytetty turpapussi. Jos huivin solmu olisi avattu, olisi luullut pään putoavan.
Mutta siinä se istui, vahvasti kyllä, kiukkuisen itsepäisenä, kuin suljettu pääkirja; luettelo suurista ja pienistä konnankoukuista.
Se aukeni vain hymyilemään, kun se asetettiin kasvoista kasvoihin Peer pojan kanssa.
Ukko oli oman onnensa seppä. Hänen poikansa oli hänen ainoa ylpeytensä. Peer oli saanut kirjallisen kasvatuksensa läheisessä maakuntakaupungissa, oli suorittanut lainopillisen tutkinnon ja päässyt oikeusneuvoksen oikeaksi kädeksi, ahkeraksi, pelottavaksi ja pelätyksi kädeksi, johon rahat ja maallinen hyvyys tarttuivat kuin itsestään, kun tuo kalpean lihavahko lakimiehen pää, sievine, liikkumattomine piirteineen, ei millään lailla saattanut taivaallista puolta huonoon huutoon maallisen työn takia.
Jo nuorena oli viraston notaario selvillä maailman menosta ja asioitten vaatimuksista.
Teologi, joka kiintyy tarkkaamaan tämän maailman puuhia, on mies, joka pahasti paljastaa itsensä. Mutta lakimies, joka ottaa huomioon omansa ja muitten tarpeet toinen silmä aina taivasta kohti käännettynä, on voimakas mies.