Heistä tuntui kuin heidän muuttopäivänsä olisi tullut. Jättiläinen, suuri vallankumous, oli kohottanut punaiselta palavan päänsä maan yli, nostattaen useat hurjaan intoon, kauhistuttaen ja hämmentäen vielä useampia.

Sitten oli jättiläisen oma poika lyönyt sen maahan, asettanut keisarin kruunun päähänsä, pakottanut miljoonat ihmiset kantamaan sotilaan otsamerkkiä. Maailma aiottiin valloittaa. Ranskan henki, tavat, puvut ja kieli hallitseisi kansoja!

Mutta jättiläinen itse lyötiin maahan. Ranska läähätti verissään. Useiden sen parhaista pojista oli jo kauan sitten täytynyt hakea elatuksensa — joskus hyvin vaivaloisestikin — kierrellen naapurimaissa, jossa kansat yhä puhuivat heidän vanhaa kieltänsä ja alkoivat taas hitaasti tointua. Mitä oli tapahtunut?

Kaupungeissa olivat monet suuret suvut ruvenneet horjumaan, joutuneetpa häviöönkin. Maalla sai ostaa maatilan, herraskartanonkin jokseenkin talonpoikaistalon hinnasta rahan entisen arvon mukaan.

Jos kauppakaupungit olivat köyhtyneet, olivat kauppalat ja kylät loppuun kidutetut. Kurt, talonpoika oli puinut viljansa ja halusi myydä jyvänsä, täytyi hänen antaa kauppiaalle maksuaikaa. Ja kauppias syytti käsityöläisiä, ja käsityöläiset syyttivät toisiaan.

Mutta sellaisina aikoina on poikkeuksia — itsestään huolehtivia luonteita, joille yhteinen haaksirikko tarjoo sopivan tilaisuuden itsensä pelastamiseen ja kuivalle pääsyyn.

Heistä tulee hitaasti, mutta varmasti rikkaita miehiä. Ja jos he eivät alusta alkain olekkaan paatuneita, paatuvat he varmasti ja nopeasti.

Sellainen oli aika kauppaloissa ja kylissä, ja sellainen tässäkin kylässä.

Mielissä oli — ainaisen epävarmuuden tähden hengestä ja omaisuudesta — tapahtunut lamautuminen. Tahto oli kukistettu, sydämien rohkeus oli muuttunut ummehtuneeksi, pimeäksi itsensätutkistelemiseksi. Miten olemme me vihastuttaneet Kaikkivaltiaan? Ja millä saisi hänet leppymään? Olihan kyllä niitäkin, jotka käyttivät kauniita verkakankaita, pitkäliepeistä takkia, kirjavia, kiiltonappisia liivejä … mutta he muodostivat kuitenkin vähemmistön! Ja niin kuin kaikki tuo olivat he kai Herralle kauhistuksena.

Jumalahan on — niinkuin Bengt urkujenpolkija sanoi — ei ainoastaan vahva vähäisissä, vaan myöskin vahva monissa!