"Hurrurrr…!" kuului piipun kopasta.
"Minä huomasin, että tässä oli jotain tehtävää", sanoi Peer. "Ja että täytyi liikkua nopeasti. Minä matkustin Herman Birgerin luo. Hän oli aivan suunniltaan, puhui vain vaimonsa kuolemasta, ja että hän kohta tulisi seuraamaan häntä. Minä pelastin hänet, niin että hän joka tapauksessa sai kuolla asiat selvillä."
Tässä kulki jotain taivaallista notaarion kalpeiden, sileiden kasvojen yli, ja hän jatkoi:
"Herman Birger kuoli nimittäen minua itsensä ja ainoan lapsensa pelastajaksi ja uskoi tämän lapsen tulevaisuuden minulle. Ja minusta se nyt riippuu!"
"Elukka!" mörisi vanhus. "Miksi olet sijoittanut tuon tytön tänne täti
Birgerin luo? Eikö sinulla ole kylliksi hempukoita pääkaupungissa?"
Peer nosteli ainoata olkapäätään — ja sanoi:
"Aion nyt helluntaina mennä naimisiin neito Marguerite Birgerin kanssa, koska hän hyvin pian on viidensadantuhannen hopeamarkan arvoinen, kaikki menot perinnöstä pois luettuina!"
Piippu erkani äkkiä vanhan hevoskauppiaan suusta ja alaleuka paisui pussissaan:
"Mistä ne rahat tulevat?" kysyi hän. "Putoavatko ne kuusta?"
"Ne kuuluvat minun vaimolleni Franck Birgerin ainoana perillisenä, tuon sedän, joka meni Brasiliaan ja kuoli jättämättä perhettä jälkeensä!" sanoi Peer ja pullisti pyöreää rintaansa tiukkojen, mustien liivien alla.