Hän kulki itkien, nyyhkytti ja valitteli Herralleen ja Jumalalleen. Jospa hän edes olisi nuori, kaunis ja solakka, kuten silloin kun hän, mies, oli ottanut hänet parhaaksi ystävättärekseen, itse hyljättynä, hyljättyään monen monta ystävätärtä! Silloin kai auttaisi Herra häntä pääsemään hyviin naimisiin, niin että hän voisi auttaa miestäkin!
Ja juuri kun hän ajatteli tällaista, antoi hän itselleen ajatuksissaan korvapuustin: "Saitkos, saitkos!" mutisi hän. "Sinä ajattelet ilkeästi, halpamielisesti, Rachel, sillä ethän sinä tahdo jättää häntä päiväksi, et hetkeksikään, häntä, jota sinä hänen avuttomana ollessaan rakastat ehkä syvemmin, vaikka toisin kuin hänen voimansa ja kunniansa päivinä!"
"Taipukaamme … kunnioittakaamme Jumalaa… Ole kiitetty Herra minun Jumalani siitä, että annoit tyttärellesi lämpimän ja uskollisen sydämen!"
Ja sitten niisti hän huojentuneena ja lohdun saaneena nenäänsä … ja samalla huomasi hän molemmat nuoret neidot, jotka myöskin näyttivät hakevan metsältä apua kodin huolia vastaan.
Ainakin kulkivat he siellä itkien yhdessä — pitkä ja solakka hiljaa, pienempi äänekkäästi ja kuuluvasti nyyhkien.
Nyt itki joulu-taivas, pilvet, puut ja kaksi pikku tyttöä … mutta
Rachel hieraisi nenäänsä viimeisen kerran ja meni heitä vastaan.
Pienemmän tunsi hän nimeltään — niinkuin kaikki tunsivat toisensa tällä paikkakunnalla — tiesi, että tuo lapsi kastanjan punaisine hiuksineen oli Babette, jota sanottiin Babliksi, että hän oli n.s. "sotalapsi" vainovuosien ajoilta, kaiketi hedelmä, ja sangen eloisa hedelmä, erään upseerin asuntoajalta nuoren, helposti syttyvän lesken luona; että hurskas tohvelintekijä, joka oli lapseton, mutta ei sydämetön, oli ottanut hänet lapsekseen lesken kuoleman jälkeen, lukuunottamatta sitä, että hän joka vuosineljännes nosti sopivan elatusavustuksen kunnan viranomaisilta.
Toista tyttöä ei Rachel sitävastoin tuntenut. Hän näki hoikan, kauniin neidon, suurine, ilmeikkäine silmineen, suurine, kiharoine tukkineen, joka ei oikein tahtonut pysyä vangittuna leveäreunaisen sadepäähineen alla…
Käsi, mikä piteli huivia koossa nuoren, hienon, täysin kehittyneen rinnan yllä, oli paljas, valkea ja kapea, selvin, sinertävin suonin…
Hän oli kai äsken tullut paikkakunnalle — oli uutuutena viehättävä katsella … ja naisethan huomaavat kaiken terävästi ja nopeasti ensimäisellä silmäyksellä. Ja neiti Pfefferkorn ajatteli itsekseen: Nuohan tuottaisivat hupia miehelle ja minullekin raunion yksitoikkoisessa autiudessa!