Ja nyt painautui Grethi syvälle ikkunakomeroon kyyryyn, kädet leuan alle — huolimatta vedosta, joka rikkinäisten ruutujen kautta kulki hänen ylitseen saaden seinien risaiset tapetit heilumaan kuin "kummituksen" huokauksesta…
Hän seurasi silmiensä lämpimällä hehkulla kuin sointuaaltoina läikehtivää, ruudukkaalla permannolla leikkivää kuvastusta. Hän näki, kuinka loimo, huokuen värejä, henkien säveleitä, ympäröi urkurin tuolin klaveerin edessä, nousten kuin pehmeä, ruskon punertama vaahto tuolin selkää ylös, valaisten mestarin kädet, jotka juoksivat valosta varjoon ja varjosta valoon, aivan kuin ne olisivat olleet niiden henkien kädet, joita kone niin kauan oli odottanut.
Ja hänen vartalonsa, joka ensi silmäyksellä oli näyttänyt Grethistä heikolta ja kärsivältä, kasvoi, suoreni ja norjentui, kun väriloimun vaihteleva aaltoilu sai hennon klaveerin vapisemaan…
Grethi oli kasvanut soiton keskellä kotonaan, missä äiti soitti spinettiä ja harppua — tuo haaveileva ja tunteellinen äiti — aikana, jolloin koko maailma tunnelmoi ja haaveili, kun ei voinut ajatella eikä toimia.
Grethi soitti hiukan itsekin ja hän tunsi suurimman osan siitä musiikin paljoudesta, joka entisiltä ajoilta uuden vuosisadan mukana tunkeutui ihmismaailmaan valloittaen ja pitäen hallussaan sydämet, samalla kertaa kun "suuri valloittaja" ei ollut voinut pitää maita hallussaan.
Hän seurasi istuessaan siinä pimeässä ikkunakomerossa kohoavaa hohdetta, joka ajeli varjoja edellään, siksi kunnes se näytti tarttuvan urkurin koko vartaloon pannen kädet ojentumaan ja pään sankaripiirteisenä kohoamaan — — — tuon miehen jättiläispään, hänen tulkitessaan tuntikausia Gluckin, Mozartin, Haydnin, Clementin rikasta, suurta musiikkia ja lopettaessaan vapauttamalla itse valtameren, Beethovenin hengen, maininkien jyrinänä näppäimistöstä … kun se Grethin mielestä oli päästänyt vain lapsellisen helinän hänen liikutellessaan koskettimia.
Hän ei uskaltanut liikahtaakaan nurkassaan ja kuitenkin olivat hänen jäsenensä melkein lamaantuneet epämukavassa asennossa. — — — Suorastaan vapautuneena kuuli hän herrasmiehen tuolissaan päästävän äänekkään huokauksen, jolle hän heti koetti antaa koomillisen merkityksen taputtamalla käsiään ja änkyttämällä: "Hyvä Monsignore! Soitelkaapa nyt omia kuvitelmianne!"
Mutta urkurin ääni kuulosti lempeän leikkisältä samalla kun hän löi soinnun:
"Täällä soitan minä mestarin teoksia, siinä määrin kuin muistan ne ulkoa! Ja minä soitan kaikkea, mitä klaveerille sopii! Jos haluatte kuulla urkurin soittavan omiaan, niin menkää kirkkoon … mutta siellä saan minä soittaa vain hillitysti!"
Herrasmiehen tuolilta kuului rykäisy ja hän sanoi kuivasti, pistävästi: