Herrasmies nimitti vanhaa urkuria sillä nimellä.
Grethi ei ymmärtänyt tämän nimityksen merkitystä, eikä tottumuksen vuoksi tiedustellutkaan sitä. Hän tiesi vain, että nimi tarkoitti mestari Olliviertä, pitäjän rappeutuneen, pienen kirkon hiukan raihnaista, vanhaan tapaan puettua urkuria.
Sen kirkon, johon hän heti oli kiintynyt nuoren innostuksensa halulla ihailemaan kaikkea, mitä tuolla puolen laaksoa uhkasi kato, vastakohtana sille, mikä alempana kylässä pyrki kohoamaan ilmoille.
Hänestä tuntui, kun hän muutaman kerran oli nähnyt ukon, että aina kun hän tuli, muuttui kaikki vanhassa talossa kaksinkerroin hiljaisemmaksi, ylevämmäksi ja hienommaksi.
Häntä suututti, että Babli saattoi hyräillä ja juoksennella ympäriinsä, kun sunnuntaivieras tuli.
Ja hän oli iloissaan siitä, että Rachel, Babli ja hän itse aterioivat isossa keittiössä, etteivät herrat häiriytyisi shakkia pelatessaan, jolloin olisi saattanut kuulla "kuolemankellon" tikutuksen mädänneessä seinälaudoituksessa.
Myöhemmin tarjoiltiin vaatimaton illallinen ukon huoneessa ja Rachel ja
Babli palvelivat isäntää ja vierasta vuorotellen.
Grethi pysyi syrjässä piiloutuneena viereisen huoneen nurkkaan, ajatellen lapsuutensa valoisia päiviä vanhempiensa kodissa.
Kun "mies" sattumalta tunsi ruumiilliset kärsimyksensä pienemmiksi, saattoi hänen omituisesti värisevä naurunsa tunkeutua ulos huoneesta ja herättää kaiun tyhjässä musiikkihuoneessa, missä hoikkajalkainen klaveeri seisoi odotellen henkien käsien kosketusta. — — —
Ja kun pöytä oli katettu ja isäntä sanonut iroonisen kohteliaan: "Mahlzeit, Monseigneur!", kun kaksipuoliset ovet olivat narahtaen auenneet sivuhuoneeseen, työnsivät Rachel ja urkuri miehen nojatuolineen sinne. Kamiinin nokiseen kitaan sytytettiin tervaksinen valkea eikä yksikään lamppu tai kynttilä saanut oikeutta häiritä. — — — — —