Hän nimitti Grethiä "kultavarpuseksi", tarkoittaen hänen paksujen kiharoiden hiustensa kiiltoa, mihin arinkin päivänsäde varjojen täyttämässä linnassa kiintyi, tai lasketellessaan pilaa kauniille tytölle hänen tulevan sulhasensa takia.
Se loukkasi ja suututti Grethiä — ja mies lopetti viimein.
Hän oli kuitenkin, huolimatta hillittömistä vihanpuuskistaan, aatelismies.
Hän oli matkustellut, seurustellut aikansa johtavien miesten ja naisten kanssa. Hän oli ollut upseeri, oli yritellyt diplomaattisella alalla ja aina oli hänen ruumiinsa ollut heikompi kuin hänen henkensä voima.
Hän oli epätoivoissaan väsynyt viettämään elämää, jonka kuluessa hän tunsi kylmän jäähenkäyksen joka päivä lähenemistään lähenevän.
Hän eli edelleen juutalaisnaisen ylläpitämänä, ja hän oli kiintynyt sillä, mitä hän nimitti "möhkäleeksi" vasemmassa kyljessään, tuohon naiseen, jota hurskaalla ja kunniallisella paikkakunnalla inhottiin hänen uskontonsa ja hänen suhteensa takia herrasmieheen — ja samalla kertaa siedettiin häntä kuitenkin tuolla "ystävällisellä" seudulla, sillä olihan mies kuitenkin aatelisherra!
Tämän huomasivat Grethin suuret, vakavat silmät pian, ja hän rupesi pitämään heistä molemmista, juutalaisnaisesta ja aatelisherrasta.
Hän kulki hiljaisen kevyttä käyntiään, istui haaveilevan yksinäisenä sopissa, jättäen Bablin, "sotalapsen", meluten herättämään kaiun kuolleissa huoneissa ja molempien asukkaiden nuoruuden muistelmissa. Mies ja Rachel toruivat lasta, — hymyilivät hänelle ja hänen kanssaan, ahtoivat häneen makeisia ja kotona leivottuja kakkuja… Ja niin kului moni surullinen iltapäivä yksitoikkoisina viikkoina.
Ja sunnuntaisin tuli Monseigneur.