Ja hän aikoi poiketa syrjäpolulle kohteliaasti tervehtien.
Silloin sanoi urkuri:
"Meillähän on yhteisiä ystäviä linnassa, kaksi erinomaista ihmistä? Te käytte siellä ehkä myöskin säännöllisesti vieraissa, tai oletteko täällä vain läpimatkalla?"
"Läpimatkallako?" toisti tyttö hymyillen. Mutta kohta sen jälkeen lisäsi hän kevyesti huoaten: "Ei, ei, minä olen kyllä pysyvästi täällä!"
"Te ette pidä seudusta?" kysyi hän kohteliaasti, hiukan hajamielisesti.
Hän näytti jo väsyneen kohtaukseen.
Tyttö huomasi sen ja joutui yhä enemmän hämilleen: Hän on kai vihoissaan minulle! ajatteli hän. Hän on varmasti saanut tietää, että me kuuntelemme häntä salaa… Minä sanon sen hänelle mieluummin suoraan — ja menen sitte heti tieheni! — — —
Hän oli päässyt pari askelta edelle, kääntyi nopeasti ja hänen poskensa punertuivat, ja silmänsä loistivat, kun hän sanoi:
"Minun täytyy pyytää teiltä anteeksi, mutta minä rakastan musiikkia, minä olen rakastanut sitä aivan pienestä saakka ja täällä ei saa kuulla mitään! Ehkäpä te antaisitte anteeksi minulle ja toverilleni, jos te tietäisitte kuinka me … kuinka minä … kuinka ihanalta se kuuluu!"
Hän sammalsi ja sopersi puhuessaan, painoi silmänsä maahan ja pysähtyi siihen asentoon.
"Ai, se on totta", kuului mestarin ääni lempeästi puhuvan, hieman vieraan korostuksen vähentäessä sanojen ironiiaa. "Minun täytyy siis kuitenkin uskoa Sidsel muorin sanat, että kaikki kylän nuoret tytöt piileksivät kirkon oven takana!" — — —