Kun viettää päivän maaliskuisessa luonnossa, on siinä jotain, mitä ei ole muissa kuukausissa: jokainen pieni vihreä ruohonkorsi on kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys — — — ja kun saa kuulla ensimäisten kottaraisten viheltelevän ja näkee niiden ensikertaa metallinhohtavina kiitävän ohi kuin ihmeen taikurin sauvan nenästä, on ihmeiden ihme taas tapahtunut:
Elämä on taas herännyt — ja suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat taas solista!
Siellä metsässä tapasi hän Grethi Birgerin.
Tyttö kulki hitaasti häntä kohden, aivan yksin.
Tyttö ei voinut kulkea hänen ohitseen, eikä hän tytön ohi: tie oli liian kaita. Ja molemmilla oli selvästi suuri halu poiketa syrjään.
On hassua nähdä kahden ihmisen tepastelevan paikallaan pääsemättä toistensa ohi.
He hymyilivät, ja urkurin anteeksipyyntöä seurasi Grethin puolelta: "Ei mitään syytä."
Jää oli sulanut. He kävelivät hetkisen yhdessä, molemmat hämillään.
Siitä oli monta vuotta kun mestari Ollivier oli vaihtanut sanan aivan nuoren neidon kanssa. Hän ajatteli itsekseen: "Mitä noin nuorelle ihmiselle on tapana sanoa? Eikö hän voisi alottaa?"
Grethi puolestaan katseli häntä: "Niin, totta tosiaan, hän on vanha! Mutta hän kulkee kai ajatellen soittoaan … ja on harmissaan kun tapasi minut!"…