Ja nyt vaikeni soitto. Ja lyhdyn himmeä valo näytti liikkuvan kirkon sisällä.
"Grethi!", kuiskasi toinen nuorista tytöistä, tuo pienempi, joka ei juuri näyttänyt lasta varttuneemmalta. "Kuuletko! Kohta on täysi päivä! Jos joku tulisi ja näkisi meidät, sanoisin minä, — niin, minä sanoisin, että kaikki on sinun syytäsi Grethi! Ethän toki aio ottaa hänen avaimiaan mukaasi? Tule, minua palelee ja minua pelottaa olla täällä kirkkomaalla!"
Ja hän tempoili ystävättärensä pitkää huntua, joka ulottui melkein maahan saakka.
Grethi seisoi yhä kumarassa oven edessä ja kosketti lämpimillä, pehmeillä huulillaan sumusta kosteaa avainkimppua, joka kohta katoaisi hänen käsiinsä. Ja sitten sanoi hän kääntymättä lapseen päin:
"Nyt menee hän kotiinsa, köyhään, yksinäiseen majaansa. Ajatteleppa, kuinka yksin hän on! Eikö sinunkin mielestäsi tule häntä sääli, Babli?"
Mutta pieni Babli vain nauroi ja sanoi: "Onhan hänellä kottarainen ja rastaskin ja kaksi kanarialintua ja kissa. Minun täytyy tyytyä 'Bijouhun', ja se koira on niin kiukkuinen ja äkäinen, ettei tuvassa uskalla mainita kissan nimeäkään… Hys! tuolla on Sidsel, tuolimuori! — — —"
Grethi peitti ystävättärensä nopeasti pitkällä hunnullaan. Ja kuin kaksi haukanpoikaa kiisivät molemmat tytöt kirkkomaan poikki, heittäytyivät matalan kiviaidan yli, juoksivat autiota kirkkomäkeä alas ja katosivat sumuun kylän puolella.
Ja silloin alkoi päivä valeta ylempänä, kun kylässä, alhaalla laaksossa sammutettiin valot ja lamput, kylässä, joka heräsi niinkuin pikkukylät ainakin unisena, välinpitämättömänä, jokapäiväisine huolineen.
Vanha rappeutunut kirkko kohotti iästään ja murtuneisuudestaan huolimatta kattoaan ja torniaan heikosti kellertävää taivasta kohti.
Että katto ja torni olivat olleet kuparilla peitetyt — sanottiinpa osaksi kullatutkin — mutta nyt vain paanuilla katetut, tuulen ja sateen puremat ja takkuiset kuin vanha tekotukka; että sammalvihreät peruskivet olivat alkaneet vajota löysään hiekkaperustukseen; että tukipylväät olivat alkaneet horjua; että itäisessä kuoriholvissa ja läntisessä tornissa näkyi ammottavia halkeamia; että repeämät ja aukot uhkasivat rakennusta häviöllä: sitä ei näkynyt tänä aavistuttavana aamuhetkenä, jolloin päivä ei vielä ollut asettanut teräviä, arkisia laseja silmien eteen.