Mutta kokonaisuuden muodon ja suhteet saattoi nähdä. Ja tuo kokonaisuus oli jalo yksinkertaisuudessaan, puhdas ja sointuisa, niinkuin se oppikin, joka varmasti oli kaikunut ja jonka aina pitäisi saada kaikua harmaiden kaariholvien alla.
II.
Sitten vingahti asehuoneen ovi ruostuneilla saranoillaan. Ja Sidsel tuolimuori astui ensiksi ulos.
Hän heitti nopean, terävän uteliaan katseen sille suunnalle, minne neitoset olivat kadonneet.
"Niin, niin, Herra nähköön", huokaili hän pudistellen miettivästi päätään verrattain pahanilkisen katseen tirkistellessä teräksenharmaista silmistä, jotka uivat kellahtavassa silmänesteessä. "Nuoret padat nuorine, pienine korvineen — — vanhan kirkon luona!"
Sitten hymyili hän, mutisi ja pudisteli päätään kuin vanha akka, vaikka hän vasta oli keski-ikäinen.
Kesät ja talvet kulki hän sama villainen myssy päässään hymyillen ja mutisten ja katsellen tarkasti ympärilleen, huulillaan aina lauseparsi, vanha sananlasku tai omatekoinen letkaus, pudistellen tavan takaa tottumuksen pakosta päätänsä, huoaten: "Niin, niin, Herra nähköön!"
Hän nosti lyhtyä, jota hän kantoi punotussa villalankakantimessa, sammutti sen, hymyili ja katseli taas tarkkaan alaspäin.
Sitten tuli Bengt urkujenpolkija, entinen sotilas, jolla oli ryppyiset, "suljetut" kasvot, pitkät käsivarret, punakarvaiset paksut kädet ja suunnattoman suuret jalat.
Hän kulki kesät, talvet puettuna mustaan lampaannahkalakkiin ja mustaan, kiiltäväksi kuluneeseen lampaannahkatakkiin. Kainalossaan piti hän kieroonastuttua tohveliparia ja kädessään nuuskalla täytettyä, suurta sarvea. Hän puhui hitaasti, — sysäyksittäin — syvällä, käheällä äänellä, niin kuin tuulen suhina kirkon seinien ympärillä. Hän oli täynnänsä raamatunlauseita siltä ajalta, kun hän oli ollut palveluksessa vanhan papin luona ja nauttinut alkeisopetusta kasvavien lasten kanssa. Samoihin aikoihin oli hän myös oppinut latinalaisia sanoja ja käänteitä, joita hän usein käytti nurinkurisesti, mutta joita hän säilytti kuin aarretta.