Aikojen kuluessa oli hänelle lennähtänyt, kuin muruja urkurin pöydältä — hiukan tietoja urkujen soitosta ja urkujen rakennustavasta.

"Seurakunnan neuvostossa" pidettiin häntä arvossa suur'oppisuutensa ja syvän hurskautensa takia. Hän oli vanhapoika ja huonokuuloinen oli hän myöskin; hän söi hitaasti ja paljon kerrallaan; oleskeli mieluimmin kirkossa, jossa hänellä oli eväsvakkansa urkujen takana; joi säännöllisesti, kolme pientä lasia paloviinaa huonon vatsansa takia … vaikkei kukaan ollut koskaan nähnyt häntä juovuksissa, yhtä vähän kuin kukaan oli kuullut hänen nauravan tai kiroilevan.

Molempia, sekä häntä että Sidseliä pidettiin taitavina ilmojenennustajina, tai yleensä "tietäjinä", joilta kysyttiin neuvoa monissa asioissa.

Molemmat olivat he luvanneet toisilleen pitää tarkoin salassa mitä he tiesivät — ja mitä eivät tienneet, jollei oma etu vaatinut ilmaisemaan sitä satunnaiseen hintaan.

He eivät näyttäneet vanhentuvan. Vaieten kokosivat he pennin pennin lisäksi, aivan kuin he olisivat laskeneet, että paljon saattoi muuttua, paljon kukistua, mutta että he sadan vuoden kuluttua olisivat hyvinvoipa pari!

Viimeksi astui asehuoneen ovesta ulos kirkon vanha urkuri, mestari
Ollivier.

Samalla kun hän hillitsi kylmän värähdyksen ojensi hän vaieten suuren hakaraamatun, jota hän kantoi kainalossaan, urkujenpolkijalle. Sitten nosti hän villatakkinsa kauluksen korvilleen ja kopisti pitkävartisiin saappaihin pistetyitä jalkojaan kärsimättömästi vastatusten.

Ei ollut mikään ihme, että häntä paleli.

Hän oli soittanut ainakin tuntikauden, niin kuin hänellä oli tapana tehdä läpi vuoden joka aamu kesäisin ja talvisin.

Silloin luuli hän olevansa huomaamatta. Hän vietti hartaushetkiään tuolla autiossa, raa'an kosteassa kirkossa. Hän antoi mielikuvituksensa lentää hakaraamattu avoinna edessään urkujen koskettimilla.