Maalaiset käsittivät sen siten, että hän osaksi "harjotteli", osaksi koetteli kuinka paljon kirkko voi kestää.
Ei ollut mikään salaisuus kirkkoraadille, eikä seurakunnan neuvostolle, että urkujen ääni oli vankka, ja että niiden olisi tullut olla kylän ja paikkakunnan ylpeyden aiheena, kun taas kirkko itse oli heikko ja laho ja korjauksen tarpeessa.
Mutta on toista mitä neuvosto tietää ja toista mihin seurakunnalla on varoja.
Mestari Ollivier piti päässään korkeaa, kolmikulmaista majavannahkahattua poikittain ja hiukan otsalle painettuna, niin kuin muoti vallankumouksen aikana vaati.
Melkein ihmisiän kuluttua siitä ajasta oli hän kai ainoa, joka maalla piti ja saattoi pitää sellaista päähinettä joutumatta naurunalaiseksi.
Pitäjän kasvava nuoriso oli tottunut näkemään hänet sellaisena, tai sitten herätti heissä kunnioitusta tuo alkuaan suora, iän mukana kumartunut, mutta suljettu ja itsetietoinen olemus, joka meni ja tuli rauhalliseen tapaansa kulkien säännöllistä rataansa tarkasti minuutilleen, vieläpä sekunnilleenkin.
Hän ei koskaan katsahtanut sivuilleen, ei suoraan eteensä, eikä ylös harmaata tai sinistä, pilvistä, tai pilvetöntä taivasta kohti.
Vahankalpeita, kapeita kasvoja hienopiirteisine nenineen vallitsi leveä, selväpiirteinen otsa, jossa yksikään ryppy ei ollut saanut jalansijaa, vaan jossa paksut, tummat kulmakarvat joskus vetäytyivät kokoon kuin uhaten, varoittaen…
Ja sitten välkkyi tuon käskevän "poistieltäilmeen" alla lempeä, sisäänpäin kääntynyt silmäpari, joka näytti kuin syvä, kirkas lampi metsäisen rinteen alla kuvastelevan ikuisesti sinertävää taivasta.
Silmien loiste ei kyllä aina ollut yhtä voimakas ja askeleetkin saattoivat käydä raskaiksi ja horjuviksi. Etenkin kun kevät läheni, tai syksy alkoi saapua, näytti katse muuttuvan sumeaksi ja korkea vartalo kumartuvan väsyneenä tuskan alla.