Mutta jos joku kulki tervehtien hänen ohitseen, oikeni vartalo tahdon ponnistuksella melkein sotilaalliseksi. Ja hän nosti valkean, pitkä- ja hoikkasormisen kätensä kolmikolkkaisen hattunsa reunalle, ja sitten sirosti kumartaen ylemmäs ilmaan.
Ja kun taivas oli korkea ja puhdas, kun aurinko paistoi lämpimänä, muttei painostavana, ja etenkin kun näkymättömät pikkulinnut lauloivat iloisia, pieniä laulujaan yhä ja yhä uudelleen: silloin loistivat harmaan urkurin silmät, ja hän heilutti kädessään punottua keppiään, löi sen voimakkaasti maahan ja saattoi jäädä seisomaan siihen asentoon katseen kierrellessä etsien loppumattomalla taivaalla, haltioitumisen vallassa, mikä näytti imevän säveleitä valo- ja ilma-aaltojen sopusointuisesta kulusta äärettömän avaruuden halki.
III.
Urkujenpolkija pisti yrmeänä suuren hakaraamatun takkinsa alle odotellen käsi ojennettuna avainnippua, jonka urkuri tavallisesti antoi hänelle.
Mutta mestari Ollivier pitelikin yhä avaimia suljettuaan asehuoneen oven.
Oli kai sattuma, että hän viivytteli seisoen ja puristellen nyrkillään avainnippua. Tuskinpa hän aavisti, mitkä pehmeät ja lämpöiset huulet äsken olivat koskettaneet kylmää rautaa. Hän ajatteli vain: sattuisikohan jonkun mieleen tuolta alhaalta kylästä juolahtamaan tulla tänne kirkolle niin aikaiseen … sitä minä en toivoisi.
Ja kun hän pudotti avaimet urkujenpolkijan suureen, ruskettuneeseen käteen, kysyi hän:
"Ethän liene sattunut näkemään ihmisiä täällä kirkon luona, Bengt?"
"Mistä minä sen tietäisin?" kuului välttelevä, töksähtävä vastaus.
"Kysykää Sidseliltä!"
Sidsel aivan maiskautti kieltään kitalakeaan vasten, niin herkulliselta tuntui ajatus saada antaa pitkä selitys, kun muuten olisi saanut vaieten astuskella varpaisillaan pitkin tyhjiä tuolirivejä, edestakaisin kylmällä kirkon permannolla silläaikaa kun mestari soitti: