"Niin, niin, Herra nähköön! Pitkä on vyyhti kehrättävänä sillä, joka pyrkii selvittelemään nuorten naisten ajatuksia"…
Urkuri keskeytti:
"Ei mitään kiertelyjä, Sidsel muori! Tietäähän hän, että minä annan hänen vartioida täällä kirkossa, ettei kukaan utelias häiritsisi minua! Kun minä soitan seurakunnalle, hoidan minä virkaani ja minun täytyy soittaa niinkuin virka vaatii. Mutta muina aikoina olen minä vapaa ja tahdon käyttää vapauttani" … ja hän lisäsi hiljaa: "kuunnellen sitä Herraa, jota minä palvelen."
Sidsel pudisteli päätään katsellen häntä sivulta päin:
"Mutta jos nyt kuitenkin tulee nuoria naisia, jotka ovat uteliaita ja tirkistelevät sisään ovesta, herra urkuri?" — — —
Mestari Ollivier'n kalpeiden kasvojen yli kulki pieni omituinen hymy. Se ajatus tuntui hänestä kovin vieraalta, kovin uudelta. Hän aikoi kysyä … mutta hänen kasvonsa saivat kohta tavallisen, ylevän rauhallisen ilmeensä, niin kuin kaikki olisi ollut yhdentekevää hänestä.
Tervehtien kohotti hän kätensä hattunsa reunalle ja ylös ilmaan, tarttui pahkakeppinsä nuppiin ja loittoni.
Mutta vain muutaman askelen.
Hän pysähtyi kääntyen kirkkoon päin, joka seisoi siinä, kaukana seurakunnasta ja ihmisistä, alastomalla mäellään, niin vanhana, harmaana ja rappeutuneena, että sen melkein näki horjuvan.
Tuuli oli noussut ja repinyt riekaleiksi aamusumun, ja valo säteili sen läpi kirkon katolle ja seinille paljastaen armotta sen halkeamat ja aukot.