"Minä en tiedä, mutta jo lapsena tuntui minusta, että esim. kukkaset, metsä — linnuista puhumattakaan — — — Ei, minä en osaa selittää sitä…"
"Koettakaa", keskeytti urkuri hymyillen.
"Minusta tuntuu vain", jatkoi Grethi, "että kun kuljen luonnossa, ymmärrän minä kaiken — minä kuulun kuin samaan perheeseen kaiken kanssa ulkona. Mutta ihmiset ovat minulle aina vieraita. Minä en ymmärrä heitä, eivätkä he minua… Niin, ne ajatukset ovat tietysti tyhmiä ja yksinkertaisia?"…
"Sattuupa joskus, että joku toinenkin ajattelee samoin!" sanoi urkuri lempeästi, häneen katsomatta. "Me emme ehkä ole kyllin nöyriä!" lisäsi hän.
"Tiedättekö", sanoi Grethi innokkaasti. "Kun te puhutte noin, ymmärrän minä, että te tarkoitatte sillä jotain. Mutta muuten se inhottaa minua, sillä minä en koskaan kuule tällä seudulla muusta kuin tuosta nöyryydestä — huh!" — — —
Urkuri katsahti ylös — aikoi hymyillä, mutta kohtasi tuon katseen lämpimän loisteen itseensä suunnattuna … ja hän käänsi silmänsä pois.
Grethi jatkoi:
"Kahta ihmistä kaipaan minä aina. Isääni ja äitiäni. He jumaloivat minua — minä tiedän kyllä, ettei se ollut hyväksi minulle. Mutta koskaan ei kaksi ihmistä ole pitänyt enemmän toisistaan — ja minä kuvittelen, että heidän ajatuksensa yhtyivät minussa, ainoassa olennossa, joka oli heidän välillään. Ja minä kuljin kuin hellyyden ja hoivan maailmassa. Sattuipa sitte, että äiti sairastui äkkiä ja kuoli — niin, minä olin kauan nähnyt, että elämä rasitti häntä. Täytyy kai olla luotu erikoisesta maalajista, että voisi kestää nuo pitkät päivät ja vuodet. Ja sitten täytyi isän kuolla, he eivät voineet elää ilman toisiaan. Kun ihmiset pitävät niin paljon toisistaan, eivät he voi elää. Niiden, jotka rakastavat, täytyy kuolla! Maan päällä ei voi olla yksin!" — — — — —
Vanha urkuri katsahti ylös, noihin silmiin, jotka lepäsivät hänen silmissään. Niiden surullinen, lapsellinen viisaus sai hänet säpsähtämään, niiden nouseva hehku piti hänet vangittuna.
Niin seisoivat nuo molemmat metsässä katsellen toisiaan … ja jokainen pieni vihreä ruohonkorsi oli kuin suuri tapahtuma, leivon tai kerttusen heikoin, hennoin viserrys kuin ilmestys, ja metallinhohtoinen kottarainen lensi heidän ohitseen kuin pieni ihme suuressa ihmeessä: elämässä, mikä taas heräsi talven jälkeen, kun suuren sydämen sisäiset lähteet alkavat solista.