Vastenmielisyyden tunne vieri kuin vavistus hänen lämpimän, vahvan sielunsa läpi. Kuin ilkeä hyönteinen oli inho ryöminyt hänen sormensa yli.
Hän tahtoi vapautua — sekä sormuksesta, että herra Peeristä. Ja hän kiskoi, hieroi ja kierteli — repi sormensa veriin. Sormus ei lähtenyt irti.
"Saan kyllä viilan kotoa", mutisi hän.
Hameentaskusta löysi hän pienen rievun, mallitilkun. Sen kietoi hän sormensa ympäri — ja lähti nopeasti menemään pitkin herraskartanon lehtokujaa.
Kukat oli hän jättänyt maahan. Hän, joka ei koskaan unohtanut mitään, kaikkein vähimmän kukkasia.
Kun hän aikoi kulkea kartanon ulkohuoneiden ohi, pysähtyi hän nähdessään Rachelin.
Rachel seisoi kanatarhan luona, ankkalammikon vieressä ruokkimassa siipikarjaa.
Se narisi, kaakotti ja piipitti juutalaisnaisen ympärillä, aivan kuin valittaen saavansa liian vähän ruokaa.
Rachel heitti viimeiset murut ja puuron jätteet joukkoon, kyynelvirran valuessa hänen poskiaan pitkin. Hän pudisteli esiliinaansa ja kuivaili sen kulmalla silmiään:
"Voi Grethi", nyyhkytti hän. "Tämä oli ankara yö, tämä. Luulimme, ettemme saisi miestä pysymään hengissä aamuun saakka. Ja sitten tuo myrsky ja rankkasade, koko yön. Se rasitti meitä. Oli kuin Jehova olisi ottanut kätensä päältämme. Ja nyt perjantaina on minun nimipäiväni! Miehellä on aina ollut tapana viettää sitä minun kunniakseni, vaikka hän laskee leikkiä sanoen, että olisi ollut parempi jos Iisakin ja Jaakopin Jumala olisi pitänyt minut ja kaikki muut Eevan tyttäret luonaan taivaallisessa Kaanaan maassa! Oi, siitä päivästä iloitsen minä koko vuoden! Ja nyt minä tuskin tiedän, mistä minä saisin hankituksi ruokaa pikku elukoille. Ja miehenhän täytyy saada munia joka päivä, ainoita, mistä hän oikeastaan elää!… Mutta mikä sinun on Grethi? Sinähän olet sen näköinen kuin ei pussissa olisi ruokaa sinullekaan enää! Näytäs! Mitä sinä olet tehnyt sormellesi? Haluatko sinäkin säikyttää vanhaa ystävääsi?"