Sepä oli ajatus!
Hän olisi voinut syleillä koko metsää sen ajatuksen vuoksi … ja kun kartanon hassu isäntärenki — "hullu" — kulki hoiperrellen ohi, ja suu ammollaan ja katse tuijottavana sieppasi tervehtien hatun meloonimaisesta päästään, pisti hän kätensä hameen taskuun, löysi pienen helmikutoisen kukkaronsa ja pani koko pienen säästönsä lyypekkiläisiä hopeakillinkejä rengin kuraiseen kouraan — niin että hupsu tuli vielä hupsummaksi ihmetyksestä.
"Ota ne Hans! Ne ovat sinun. Pidä ne — kuuletko!" huusi neitonen iloisena.
Ja mies kompuroi tiehensä käsittämättä, onnellisena aarteestaan niinkuin ehkä vain vähäjärkinen voi olla.
Mutta tyttö itse tuli äkkiä surulliseksi.
Oli kuin ei metsässä enää olisikaan kukkia, kuin ei aurinko enää paistaisikaan.
Se oli nimittäin paistanut hänen sormilleen, juuri kun hän taas piilotti pienen kukkaronsa.
Ja nuoren tytön sormessa oli kihlasormus — herra Peer Pommerenckin sileä kultasormus.
Nyt huomasi hän sen; ehkäpä huomasi hän vasta nyt sen suuren merkityksen. Hän oli syksyllä ollut kovin masentunut raskaiden kuolemantapausten vuoksi, aivan kykenemätön vastustamaan "pelastajan" ehdotuksia, tarjouksia tai käskyjä.
Hän oli tullut täysi-ikäiseksi yhdessä päivässä, silmänräpäyksessä.