Mutta hänen ja koko suuren luonnon yhteinen, luonnon, joka ei anna ketään ilmi.
Ja siksi: ulos ja pois metsään! — — —
Siellä istuutui hän viime talven myrskyjen kaataman puun rungolle.
Oli hiljaista. Voimakas huhtikuun aurinko lämmitti kaatunutta puuta. Oksien ritvat pyrkivät ilmoille ruskeine, kohta puhkeavine nuppuineen. Puu makasi maassa, runko ei enää saanut ravintoa maasta, mutta oksat imivät vielä viimeisen ravinnon hiukkasen äidistään, rungosta. Hänen tuli sitä surku. Puu parka! — ajatteli hän — Tunteekohan sekin?
Hän taittoi muutamia oksia ja pisti ne vyöhönsä. Hän aikoi panna ne veteen kotona.
Kimalainen tuli lentäen — juuri paksua oksaa kohti — ehkäpä auringon häikäisemänä tai kevään tuoksuista juopuneena. Se putosi ruohokkoon, makasi siinä suristen ja alkoi vaivaloisesti kömpiä — — —
Kimalaisparka! Tunteekohan sekin…?
Kaikki vaikutti häneen, kaikki koski häneen — koska kaikki tuntui hänestä niin hyvältä: riemuitseva maailma hänen sielussaan ja sininen, keltainen ja vihreä maailma hänen ympärillään.
Hänestä tuntui, ettei hän minään keväänä ollut nähnyt niin paljon ruohoa — niin sinistä taivasta — niin keltaisia voikukkia — niin valkeita vuokkoja joukottain!
Hän alkoi poimia poimimistaan, kädet täyteen, hameen helmat täyteen … Hän aikoi koristaa kirkon, hänen kirkkonsa ja urut… Suuri seppelkiehkura levittäisi kevättä ja tuoksuvaa auringonvaloa autioon, kylmään huoneeseen — minne vain hänen säveleensä toivat viestejä lämmöstä ja valosta!