Hänellä ei ollut hetkenkään rauhaa. Täti Birger oli torunut häntä. Täti Birger sai hoitaa uuninsa ja myrttinsä. Kaikki saivat hoitaa itse itsensä — pikku Babli myöskin.
Tänään tahtoi Grethi — niin, hän tahtoi ja toivoi … hän ei tiennyt itsekään mitä.
Mutta hän nousi ylös kilpaa auringon kanssa — juoksi pois kylästä, sitten hitaasti kirkonmäkeä ylös — ja sitten, kuin reippaasti uhmaten pää pystyssä asehuonetta kohti.
Mutta ulos ei kuulunutkaan hiljaista huminaa, ovessa ei ollut avainnippua. Hän ei siis ollutkaan siellä.
Viime päivien rankkasateen jälkeen oli tullut kirkas, keväinen, tuores aamu läikkyvine lammikoineen vanhojen hautojen välissä.
Mitä asiaa olisi hänellä ollut kuolemalle tai kuolleille? Olihan kevät tullut. Ja se oli lennähtänyt hänen nuoreen sydämeensä — — — voimalla, josta hän ei tiennyt mitään, jota hän ehkä alkoi ymmärtää — — —
Ei, hän ei ymmärtänyt mitään. Ei mitään,
Hän kuuli lintujen laulua; hän näki vihreitä korsia — kokonaisia ruohomättäitä alastomalla, autiolla kirkkomaalla. Hän näki kukkia: keltaisia, tumman sinisiä, vaalean punertavia —
Ja ne puhelivat hänelle.
Ensi kertaa yhdistyi hänessä alkava aavistus kukkien väriin. Ja siitä tuli kieli, jota hän ymmärsi. Hänellä ja luonnolla oli yhteinen salaisuus! Ei hänen ja ihmisten välinen, ei hänen ja pikku Bablin, ei edes hänen ja urkurin. Kaikkein vähimmän hänen ja urkurin. Miten voisi hän ajatella sellaista?