Mitä oli sitten tapahtunut? — —
Hän istui metsässä, huntuunsa kääriytyneenä, pää painuksissa, kädet sylissä.
Miten oli hän tullut tänne? Jaloillaan — ei, siivillään! Huntu oli humissut hänen ympärillään kuin siipipari … hän oli juossut koko matkan, herraskartanon ohi, mäkeä ylös … puh! Hengitys salpautuneena rintaan — veri kolkuttaen sydämessä — sielu hädässä, ei riemuitsevana…
Kuinka ihmeellistä oli elää! — — —
Ja taas alkoi hänen sielussaan virrata joki, jota hän ei saanut pysähtymään: Hän oli nostanut silmänsä häneen … hän oli tuijottanut urkuria … he olivat kumpikin…
Hän siirsi päähineen taemmas, työnsi sivulle tukan kiharaiset aallot, veti syvään henkeä: Minun pieni järkeni on lopussa! — — —
Ja hän hymyili itsekseen, painoi käden rintaansa vasten ja kuiskasi:
"Minä olen järjissäni. Mutta mitä mahtanee hän minusta luulla?"
"Käykää luonani kirkossa, kun teillä on aikaa ja halua!" oli hän sanonut.
Aikaa — halua?