Loput vei tuuli, aurinko ja heiluvat, versovat oksat.
Grethi juoksi.
XII.
Kun hän tuli kirkon luo, pysähtyi hän. Asehuoneen ovi oli yhä suljettuna; hän tarkasteli lähemmin ja huomasi, että pieni sivuovi tornin vieressä oli raollaan.
Hän avasi sen, ja tuli neliskulmaiseen huoneeseen, jossa oli kovaksi poljettu savipermanto; kuokkia ja lapioita nojallaan karkeaa, rappaamatonta seinää vasten. Muurissa oli pitkiä, syviä repeämiä, niin suuria, että käsi mahtui niihin. Hautauskalut koettivat turhaan peitellä vajavaisuuksia — elämän haavoja ja arpia.
Sitten huomasi hän toisen pienen oven, joka myöskin oli raollaan.
Oli kuin kirkon torni olisi pyytänyt häntä vierailulle.
Hän epäröi vielä, epävarmana.
Oven yläpuolelle oli ripustettu taulu, johon oli piirretty jotain maalatuilla, koukeroisilla, epäselvillä kirjaimilla.
Hän tavaili kirjoituksen läpi. Se kuului: