Tän' oven eessä muinen ol' rappu kaita, puinen. Mutt' lahona se murtui ja kohta maahan sortui. Mutt' Herran armo syvä soi taaskin nousta jälleen sen maasta torniin tälleen: Ja nyt on rappu hyvä.
Grethi hymyili. Ja hän hymyili vielä enemmän kun hän oli aukaissut oven kokonaan ja näki edessään melkein kohtisuorat, kapeat, kierot ja viheliäiset portaat, jotka ylhäällä katosivat puolipimeään.
— Jos nämä ovat uudet, hyvät raput — ajatteli hän — niin minkälaiset mahtoivatkaan entiset olla? —
Mutta ylös tahtoi hän nousta. Nyt tahtoi hän nähdä koko tuon pienen kirkon, jossa hän oli ollut pari kertaa joulun aikana täti Dorothean kanssa Birgereiden vanhassa perhepenkissä.
Ehkä raput veivät aivan urkujen luo!
Hän muisteli, että hän alhaalta permannolta oli nähnyt komeat urut — aivan liian voimakkaat niin pieneen kirkkoon. Ne olivat sillä kertaa olleet hänestä kuin tunturi, jonka juuren parvekkeen veistelty reuna peitti, ja jonka jakaantunut huippu tuntui tavottelevan korkeimpia kattokaaria; tunturi, uponneena taustan salaperäiseen hämärään — himmeästi kimaltelevat urkupillit hopeisina lähdepuroina, joista sävelet kumpusivat ja kuohuivat hillitysti seurakunnan päiden ja sydänten yli.
Sellaisina oli hän nähnyt urut ja sellaisina kuunnellut niitä alhaalta permannolta.
Nyt nousi hän ylös tornin portaita pitkin.
Se oli kuin tunturille kiipeämistä. Hänen täytyi nostaa nuorta ruumistaan ylöspäin vavistuneiden käsipuiden avulla — ne natisivat hänen kevyen painonsa alla. Kanakopin portaat olisivat tuskin voineet olla jyrkemmät ja viheliäisemmät.
Saisiko hän, tuo vanha mies, joka päivä tehdä saman mestaritempun?