Grethi tuijotti ylös silmää kohti ja taivaallinen silmä katseli nuorta tyttöä alhaalla näyttäen samalla täyttävän ja valtaavan koko kirkon sisustan suurella, rauhallisella, selittämättömällä hymyllä.
Hänen rintaansa ahdisti yhä enemmän, vaikka hänellä muuten ei koskaan ollutkaan tyttöjen "pahoja aavistuksia". — Miksi siis tänään? Mitä teki hän täällä? Katseli urkuja! Ikäänkuin päältä katselemalla pääsisi perille jostain? Mestarin sieluhan oli suljettu tuohon koristettuun häkkiin, jonka ristikon muodostivat urkupillit, nuo paksut ja hoikat, jotka näyttivät suoristautuvan kuin laulaja näyttämöllä, ja ne, jotka vaatimattomasti piiloutuivat hämärään kuin pikku linnut puiden lehviin.
Mestarin tahtoi hän kuulla soittavan. Mutta häntähän ei kuulunut. Miksi hän sitten viipyi täällä? Miksi hän odotti? … vieraan tuloa! Kuka tuo vieras oli? Grethi ei sitä aavistanut! Kuullessaan pari ystävällistä sanaa, kohteliaan kutsun, oli hän juossut tiehensä … oi, kuinka tyhmästi! Missä oli hänen ylpeytensä? Köyhä, ystävätön, orpo tyttö, vieläpä "sidottu" tyttö, joka kohta menisi naimisiin miehen kanssa, joka oli hänestä täysin yhdentekevä ja jota hän ehkä oppisi vihaamaan, mutta joka tapauksessa ylpeä tyttö, joka luuli osaavansa kulkea kohtaloaan kohti, joka, joka … joka mitä?
Grethi parkaa pyörrytti. — Ilma oli kovin tukahduttavaa tässä Herran huoneessa, joka oli elänyt yli aikansa.
Ilma täynnä hometta ja ruostetta — eroitettuna Jumalan kirkkaasta auringosta ja vapaasta maailmasta. — Terveitten ajatusten hauta, vanginvartijana ruma, ahne peikko, tuo herra Bengt epämiellyttävine säilytetyn ruuan tuoksuineen ja sekavine, latinankielisine mongerruksineen…
Grethi tahtoi pois — — —
Mutta sitten sai hän yht'äkkiä huojennuksekseen kuulla Bengtin "urkuselityksen": ryöpyn, kurisevan, rämisevän ja töksähtelevän saarnan, joka oli viedä hengitys- ja ajatuskyvyn sekä häneltä että kuulijalta, ja joka lopuksi antoi Grethille takaisin hänen luonnollisen, tyttömäisen iloisuutensa, niin ymmärtäväinen, oppinut, tarkkaava ja älykäs kuin hän oli.
Hän ei koskaan ennen ollut kuullut moista.
Joskus lausui ukko omalla äänellään, omia ajatuksiaan — joskus näytti hän lainaavan jostain kirjasta; nyt oli ääni Esaun (Bengtin) ja nyt Jaakopin (Mestari Ollivier'n). Grethi koetti ottaa selkoa puheesta — eksyi — suuttui — ja päätyi täydelliseen sekasotkuun kuten — urkujenpolkija itsekin — — — "Meillä on täällä urut", kuului hänen oppinut esitelmänsä, "teos, joka on merkitty nimellä Esaias C. — kaiketi tuo kuuluisa Compenius — Anno Domini 1609 — jonka prospekti, id est urkujen etusivu, on runsaasti koristettu kuvapatsailla, enkelinpäillä, maljakoilla, lehtikiehkuroilla ja muilla koristuksilla, sekä kirjoituksella: Dei honoris causa Munera Imperatoris, erant Instrumentum musicum maximum, Organum appellant — joka merkitsee"…
"Kiitos, minä osaan latinaa, Bengt", keskeytti Grethi hymyillen: "Jumalan kunniaksi Keisarin lahja, suuri musikaalinen kone, jota nimitetään Uruiksi!" — — —