Tornin portaitten aukolla seisoi mestari Ollivier kalpeana ja kumarassa katsellen omituisen aralla ilmeellä nuorta, hämillään olevaa tyttöä.
XIV.
"Urkuja ei pidä selittää, urkuja täytyy kuunnella!" sanoi mestari
Ollivier istuutuessaan paikalleen penkille koskettimien eteen.
Hän oli tervehtinyt Grethiä kohteliaasti, hiukan hajamielisesti, pannessaan hattunsa ja keppinsä pois. Ja hänen vieras murteensa tuntui selvemmin kuin muuten, hieno ironia pisti tänään tavallista enemmän esiin, kun hän sanoi nyökätessään merkitsevästi päätään urkujenpolkijalle: "Kun hän selittää minun urkujani, tiedän minä että minä pääsen siitä! — — —"
Grethi valitsi hymyn; hän tunsi poskiensa hehkuvan, eikä tiennyt minne pistäisi itsensä. Vihdoin löysi hän verhon luota horjuvan tuolin, jolle hän varovasti istuutui odottamaan.
Bengt "hirviö" ryömi kuin historiantakainen eläin paljekorokkeen poikimille ja hitaasti vaipui toinen poljin alas, toisen kohotessa.
Oli kuin suurien urkujen sisustasta olisi kuulunut syvä, hiljainen huokaus.
Urkuri veti irti yhden rekisterinapin ja työnsi toisen puoleksi sisään. Hänen vasen kätensä kosketti kevyesti näppäimiä, oikealla kädellä tuki hän leukaansa. Pienestä kaari-ikkunasta laskeutui heikko valo hänen otsalleen ja olkapäilleen… Grethi näki hänet puoleksi sivulta. — Hänen kasvojensa ilme oli kärsivä, hänen silmänsä kuin etsien pois käännetyt… Grethi olisi mieluimmin toivonut, ettei olisi tullutkaan tänne; ja kaikkein mieluimmin, että hän voisi mennä hänen luokseen tukeakseen hienolla, pyöreällä olkapäällään tuota kaunista, raskasta päätä.
Ja mestari painoi koskettimia melkein tietämättään…
Täyteläinen, pyöreä ääni soinnahti kuin aallon iltaloiske kaukaista rantaa vasten, väristen läpi kirkon laivan.