"Kas! Urkuri istuutuu nöyrän vaatimattomana istuimelleen. Nimittäkää häntä mestariksi! Hänen pitäisi istua siinä mestarina — ja edessään on hänellä orkesteri — koko orkesteri jouhineen ja puhaltimineen, rumpuineen torvineen — ei ihmisiä, joiden tulee soinnuttaa koneensa yhteen, ei yksilöitä, joita täytyy johtaa, vaan itse säveleet, jotka tottelevat häntä.
"Hän on orkesterin herra, jokaisen yksityisen soinnun ohjaaja ja käskijä totellen itse suurta maailman valtiasta. Hän työntää eri rekistereitä ulos ja sisään, käyttelee yhdistäjiä ja kokoojia, juoksuttelee käsiään sormiolta toiselle, pakoittaa jaloillaan jalkioiden henget ulos syvyyksistä… Ja parilla pehmeällä huiluäänellä kutsuu hän kaiut kaukaisista maailmoista, ne, joille ihmisten korvat ja sydämet ovat avoinna, mutta jonne ei yksikään katse ole tunkeutunut, eikä riistänyt verhoa näkemättömän edestä!
"Tai istuu hän paikoillaan niinkuin se, jolle seurakunta on antanut toimen, ja jolta kaikki nuo heikot ja vahvat sielut sammunein tai leimuavin tuntein odottavat säestystä virsiensä rukouksille, suruilleen ja valituksilleen, tuskanhuudoilleen ja riemulleen.
"Hän ei tutki heidän uskoaan. Jokaisella on omansa — tai ei mitään.
"Sana ei riitä kenellekään! Sävelten henkien täytyy kannattaa sitä vahvoilla hartioillaan, mistä suhisevat siivet puhkeavat esiin ja varjoavat maan rumuuden ja kylmyyden, sairauden ja kuoleman…
"Ja silloin kuohahtaa — niinkuin vanha opettajani, apotti Joseph Vogler huudahti — silloin kuohahtaa koko orkesteri fortissimoon, silloin tulee uskova sielu vahvemmaksi kuin selvimmät, terävimmät aivot, silloin vaipuu järki musiikin jalkoihin ja säveleet ovat kuin tulta, joka polttaa ajatukset — —. Silloin ovat ne kuin itse David, veriinkastettu sotilas, nuortunut kuningas, joka nostaa väkevät kätensä taivasta kohti ja laulaa ilmi sortuneisuutensa epätoivon ja toivonsa riemun miehekkäässä Hallelujassa:
"Kiittäkäät herraa pasuunaäänin, kiittäkäät häntä harpuin ja sitroin! Kiittäkäät häntä soitoin ja tanssein, kiittäkäät häntä kielin ja huiluin! Kiittäkäät häntä raikuvin rummuin, korkeesti kaikuvin rummuin! Ah, kaikki, jolla henki on, kiittäköön Herraa Halleluja!" — — —
XV.
Mestari soitti Grethille. Hän kuvitteli preludiumin. Hän antoi sävelvirran viedä itseään kuin kuiva lehti antautuu virran vietäväksi, antoi sävelten hyminän vallata itsensä kuin metsän läpi tuulessa lentävä lintu.
Ja Grethi istui paikoillaan liikahtamatta — jääkylmänä ja tulikuumana; hän tunsi itsensä yhtä onnelliseksi kuin vain kerran ennen elämässään — kun äiti myöhään eräänä iltana oli tullut konsertista, oli soittanut puoli yötä ainoalle lapselleen ja lopuksi suudellut häntä tulisesti puhuen elämästä ja kuolemasta ja musiikista, joka on elämä ja kuolema.